Teksti Meri Valkama
Kuvat Katja Tähjä
KANSALLISEN turvallisuuden uhka ei ole Venäjä, se ei ole maahanmuutto tai ilmastonmuutos. Se on yhteiskunnallisen eriarvoistumisen kasvaminen.”
Näin totesi maaliskuussa 2018 julkaistussa Suomen Kuvalehdessä (13/2018) Tampereen yliopiston sosiologian professori Harri Melin. Jutussa Melin kommentoi tuolloin tuoreita tilastoja, joiden viesti on karu: Perusturvalla eli minimitoimeentulon takaavalla sosiaaliturvalla elää joka vuosi aiempaa suurempi joukko ihmisiä. Samaan aikaan miljonäärien ja pääomatulojen määrä on kasvanut vuosi vuodelta.
“Meneillään on eriarvoistuminen yhtäällä ja toisaalla rikkauksien kasaantuminen”, Melin kiteytti.
Viime vuosien uutiset suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehityksestä totta tosiaan pysäyttävät: Vuoden 2015 jälkeen köyhyysaste on kasvanut. Pienituloisten lapsiperheiden toimeentulo on vaikeutunut ja lapsiperheköyhyys lisääntynyt. Suomessa elää köyhyydessä 120 000 lasta, ja heidän osuutensa ikäisistään on yli kymmenen prosenttia. Perusturvan varassa elävien ihmisten asema on heikentynyt. Senkin tiedämme, että ihmisen tausta vaikuttaa siihen, kauanko hän voi odottaa elävänsä. Suomessa hyvätuloinen elää keskimäärin vuosia pidempään kuin pienituloinen.
Tilanne on tiivistettävissä yhteen virkkeeseen: Yhdet pärjäävät, toiset putoavat, ja niille, jotka putoavat, arki on usein jokapäiväistä kituuttamista. Se tiedetään erityisen hyvin niissä tuhansissa suomalaisperheissä, jotka kuuluvat alimpiin tuloluokkiin.
Niissä tiedetään myös jotakin muuta – viime vuosien aikana tilanne on pahentunut entisestään, ja siihen on yksi syy yli muiden: Juha Sipilän (kesk) hallituksen pienituloisiin kohdistama leikkauspolitiikka.
AKTIIVIMALLI. Taksiuudistus. Elatustuen ja lapsilisien indeksijäädytykset. Koulun ja päiväkodin ryhmäkokojen kasvatus. Subjektiivisen päivähoidon rajaus. Lista Sanna Kermisen, 34, perheen arkeen viime vuosina osuneista poliittisista päätöksistä on pitkä.
“Meiltä Sipilän hallituksen politiikka on käytännössä vain vienyt. Toisaalta jos ei ole hirveän paljon valmiiksi, ei ole paljon vietävääkään.”
On tammikuinen maanantaiaamupäivä, kun Kerminen kaataa kahvia kuppeihin keittiön pöytänsä ääressä. Järvenpääläisessä rivitaloasunnossa hiljaisuuden rikkoo vain huoneesta toiseen vaeltavan Lyyli-koiran tassutus. Hiljaisuus on tässä kodissa harvinaista – kahden aikuisen, seitsemän lapsen ja yhden koiran taloudessa riittää tavallisesti ääntä. Juuri nyt Miska, 6, Niko, 4, ja Tintti Kerminen, 3, ovat kuitenkin päivähoidossa ja Mio, 9, Kia, 12, Ville, 15, ja Minttu Sainio, 16, koulussa. Se tarkoittaa, että heidän äidillään on hetki aikaa kertoa elämäntilanteestaan. Sen hän tekee yhdellä ehdolla: vaikka perhe on tiukilla, siitä ei saa leipoa tähän juttuun uhria.
“Elämä voisi olla helpompaa, mutta toistaiseksi olemme pärjänneet sisulla ja siksi, että tunnemme byrokratian”.
YHDEKSÄNHENKISEN perheen arjen pyöritys on jo itsessään melkoinen päivittäinen palapeli. Kuluneen hallituskauden aikana arki on vaikeutunut entisestään. Niin on tapahtunut useiden etuuksien leikkausten vuoksi, mikä on vienyt jo valmiiksi pienistä tuloista kymmeniä euroja kuukaudessa, mutta myös muilla tavoin. Yksittäisistä päätöksistä pahimmaksi Kerminen nimeää päiväkodin ryhmäkokojen kasvattamisen.
“Lapset ovat selvästi levottomampia kuin aiemmin. Kun ennen lapsia oli yhdessä ryhmässä seitsemän, on heitä nyt kahdeksan. Siinä on mennyt selvästi kriittinen raja: enää hoitajilla ei ole aikaa paneutua yksittäisten lasten asioihin, kun kädet loppuvat kesken.”
Kaikkiin lapsiin muutokset eivät vaikuta dramaattisesti, mutta erityistä tukea tarvitsevia resurssien pienentäminen voi ajaa entistä kauemmaksi niistä mahdollisuuksista, joiden pitäisi hyvinvointivaltiossa olla kaikille samat. Sellaisia lapsia ovat esimerkiksi Kermisen nuorimmat. Heistä osalla on todettu muun muassa lukihäiriöitä, motorisia vaikeuksia ja muistin kapeutta. Ne kaikki asettavat oppimiselle omanlaisiaan haasteita, ja ne kaikki vaatisivat varhaiskasvatukselta erityisiä resursseja.
Kermisen mukaan juuri erityistä tukea kaipaavien lasten kannalta on ollut aivan olennaista, että edes toisella perheen aikuisista on ollut voimavaroja byrokratian hoitamiseen. Kun perhe on vastaanottanut hylkypäätöksen yhden lapsen toimintaterapian jatkumisesta tai toisen tukiopetuksen lakkaamisesta, on Kerminen soitellut, kirjoitellut ja selvittänyt, mitä asialle voisi olla tehtävissä.
”Meiltä Sipilän hallituksen politiikka on käytännössä vain vienyt. Toisaalta jos ei ole hirveän paljon valmiiksi, ei ole paljon vietävääkään.” – Sanna Kerminen
“Jos lapsi on esikoulussa, eikä pysty motoristen vaikeuksien vuoksi syömään itse tai piirtämään rastia ruutuun, lienee aika selvää, että kaivataan erityistä tukea. Silloin on pakko käydä läpi monivaiheiset hakemusprosessit. Ja vaikka julkisen keskustelun perusteella joskus tunnutaankin niin ajattelevan, ei sellaista kukaan huvikseen tee.”
Apua ja tukea on irronnut usein vasta, kun Kerminen on menettänyt malttinsa viranomaisten päätöksiin. Niin kävi esimerkiksi nuorimpien lasten päivähoitopaikkojen kanssa. Koska kolmen nuorimman lapsen isä Miikka Kerminen, 32, on työtön, eivät lapset olleet oikeutettuja täysipäiväiseen hoitopaikkaan. Se tarkoitti, että isän oli hoidettava kolmea pientä lasta kotona. Sanna Kermisen sitkeän vaatimisen lopputuloksena perheen tilannetta suostuttiin lopulta katsomaan kokonaisuutena, ja kuukausien prosessin jälkeen hoitopaikat myönnettiin – ensin osa-aikaisina ja lopulta täysipäiväisinä.
“Se oli meidän perheelle monella tapaa pelastus”, Kerminen sanoo. “Vai miten voit edes yrittää täyttää aktiivimallin vaatimukset, jos lapset eivät ole hoidossa?”
KÖYHYYS on lähes aina ihmisen oma vika, ja lähes jokainen köyhä on yhteiskunnan rupusakkia.
Köyhä ei pysty huolehtimaan omasta terveydestään, ja kiinnostuskin siihen sekä ulkonäköön on täysin lopahtanut.
Köyhyys on henkistä: yrittämisen puute, huonot valinnat, kyvyttömyys hoitaa omia asioita. Varojen yli eläminen.
Kun Helsingin Sanomat vuonna 2015 toteutti suuren köyhyyskyselyn, hätkähdytti osa lehden saamista vastauksista jopa tutkimusta johtavat asiantuntijat. Yllä olevat esimerkit poimittiin köyhyyskyselyn pohjalta julkaistuun artikkeliin. Ne olivat kaikkein varakkaimpien kirjoituksia – siis sen joukon, jonka perheiden tulot olivat
15 500–250 000 euroa kuukaudessa.
Vertailun vuoksi: Sanna Kermisen yhdeksänhenkisen perheen käytössä on kuukausittain noin 4300 euroa. Se koostuu työttömyysetuuksista ja palkasta (noin 1700 euroa), lapsilisistä (noin 1000 euroa), asumistuesta (noin 1000 euroa) sekä Kelan neljästä vanhimmasta lapsesta maksamasta elatustuesta (noin 600 euroa).
Helsingin Sanomien jutussaan nostamat vastausesimerkit kertoivat tutkimuksen tuloksista jotakin olennaista: mitä varakkaampia ihmiset ovat, sitä enemmän he katsovat, että köyhyys on köyhän omaa syytä. Pienituloiset puolestaan näkevät, että myös yhteiskunnan rakenteilla on vaikutusta. Se, miten paljon eroa näkemyksissä oli, yllätti tutkimusta johtavan hyvinvointisosiologian professorin Juho Saarenkin.
“Käsitykset eroavat enemmän kuin kuviteltiin”, hän totesi lehden haastattelussa.
Tutkimus osoitti, että yhteiskunnan huipulla olevilla ei ole kokemusta köyhyydestä, ei edes lähipiirinsä kautta. Heidän näkemyksensä mukaan yhteiskunta antaa kaikille mahdollisuuden pärjätä. Kuten artikkelissa todetaan: Näin he itse kirjoittavat HS:n kyselyssä.
Köyhyystutkimuksen tulokset olivat monessa mielessä tärkeitä. Ensinnäkin se teki näkyväksi ristiriidan, joka syntyy, kun päätöksiä tekevät ihmiset, joilla ei ole omakohtaista kosketusta köyhyyteen. Päätöksiä tehdessä pitäisi olla tietoinen siitä, miten eri ryhmien näkemykset ja kokemukset eroavat. “Voi olla, että hallituksen tilannekuva köyhyydestä on väärä ja heijastaa ryhmien välistä sosiaalista etäisyyttä”, Saari kommentoi artikkelissa.
Toiseksi se teki näkyväksi sen, mitä niukkuudessa eläminen tekee ihmisen ajattelulle ja toiminnalle. Niin mitä?
Köyhä ihminen näyttää melkein koko ajan surulliselta tai vihaiselta, useasti välttelee kontaktia, joskus jopa niin paljon, että kaupassa tai virastoissa käyminen ei meinaa onnistua. Jos lähietäisyydeltä pääsee tarkkailemaan (ystävät), niin näkee, kuinka hajoamispisteessa köyhä on ja kuinka paha olo henkisesti on, kirjoitti yksi tutkimukseen vastanneista pienituloisista.
Alistuneisuudesta köyhän tuntee. Raha on yhteiskunnallista valtaa ja sen puute on vallan puutetta. Köyhyys nujertaa ihmisen kaikilla yhteiskunnan tasoilla, vastasi toinen.
Kolmas osui yhteen köyhyyteen olennaisimmin liittyvään tunteeseen: häpeään.
Häpeä pistää ihmiset näyttelemään. Köyhä pyrkii naamioitumaan tavalliseksi.
KELLO LYÖ puoltapäivää, kun ulko-ovi käy. Minttu Sainio ripustaa takin naulakkoon.
“Miten meni kemian koe?” Sanna Kerminen huikkaa keittiöstä.
“Hyvin, oli helppo.”
Vastaus ei liene Kermiselle suuri yllätys – perheen vanhin lapsi on jo jonkin aikaa tiennyt haluavansa opiskella neurokirurgiksi. Sainio astelee keittiöön ja hörppää Kermisen kuppiin kaatamaa kahvia. Pakko kysyä: miksi juuri neurokirurgia?
“Aivot ovat laaja alue, ja minulle on tärkeää, että aihealue, jonka parissa tulevaisuudessa työskentelen, uudistuu koko ajan”, Sainio sanoo ja lisää tähtäävänsä ensisijaisesti Kuopion lääketieteelliseen, jossa sijaitsee myös neurologian keskus.
“Mutta haluan myös traumakirurgiksi. Ja rauhanturvaamaan.”
Kermisen mukaan vanhin tytär ei ole perheen lapsista ainoa, jolla on kunnianhimoisia suunnitelmia. 15-vuotias Ville haaveilee tulevaisuudesta ohjelmoijana ja 12-vuotias Kia ympäristöjuristin urasta. Tilastojen valossa korkealle tähtääminen ei ole heille aivan itsestään selvää: vanhempien koulutus heijastuu edelleen lasten koulutustasoon, ja mitä matalammin vanhemmat ovat koulutettuja, sitä varmemmin sitä ovat myös lapset.
Sanna Kerminen on valmistunut tradenomiksi, ja kolmen nuorimman lapsen isällä Miikkalla on peruskoulutausta. Hän on ollut viiden vuoden ajan työtön.
Kermisen perheen tapauksessa lasten kunnianhimoa selittänee ainakin osaksi kotikulttuuri. Sanna Kermisen mukaan lapset on kasvatettu ajattelemaan omilla aivoillaan.
“Meillä lapsia haastetaan koko ajan ja vaaditaan perustelemaan asioita. ‘Koska mä sanon niin’ ei ole koskaan riittävä selitys millekään.”
Se on suuri syy myös siihen, että lapset ovat oppineet pureskelemaan yhteiskunnallisia ilmiöitä. Niistä omakohtaisin on eriarvoisuus, johon törmää erityisesti koulumaailmassa. Ja siitä Minttu Sainiolla on paljon sanottavaa.
KOULUTEHTÄVÄT on kirjoitettava tietokoneella, mutta läheskään kaikilla ei ole varaa sellaiseen. Tehtävät on tulostettava paperille, mutta jos kotona ei ole printteriä, vaatii se maksullisia tulosteita esimerkiksi kirjastosta. Oman kotikaupungin sisäisille kouluretkille pitäisi pyöräillä, mutta kaikilla ei ole polkupyörää eikä koulu mahdollista sellaisen lainaamista.
”Säästä viisi euroa kuussa, niin sinulla on joskus ylimääräistä, on paska neuvo. Sellaisia päästävät suustaan ihmiset, joilla on aina ollut kaikkea.” – Minttu Sainio
Kun Minttu Sainiolta kysyy, miten eriarvoisuus hänen mielestään näkyy koulumaailmassa, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. Hänen mukaansa tilanteita, joissa koululla ei osata ottaa huomioon sitä tosiasiaa, että kaikilla perheillä ei ole samanlaisia taloudellisia resursseja, tulee vastaan usein. Yksi mieleenpainuvimmista oli yhdeksännellä luokalla toteutettu retki Tallinnaan. Perheitä pyydettiin keräämään rahat luokkaretkeen yhteisillä varainkeruutapahtumilla. Silti koteihin ilmoitettiin lopulta, että jokaisen perheen pitäisi osallistua retkikustannuksiin myös omalla 20 euron osuudella.
“Opettaja totesi, että ei tämä retki millekään vapaamatkustajille ole. Se oli nöyryyttävää ja osoitti täydellistä ymmärtämättömyyttä siitä, että joillekin perheille pari kymppiä on suuri raha, jota ei välttämättä vain ole. Samaan aikaan käsittämätöntä on, miten huonosti kouluissa muistetaan, että perusopetuksen tulee lain mukaan olla perheille maksutonta. Se koskee myös retkiä”, Sainio sanoo.
Hän sanoo kuulevansa toisinaan kommentteja, kuten “jos säästäisit kuussa viisi euroa, sinulla olisi joskus ylimääräistä”.
“Se on paska neuvo, jollaisia päästävät suustaan useimmiten ihmiset, joilla on aina ollut kaikkea. Eivät he ymmärrä, että kaikilla ei vain ole, mistä säästää.”
Minttu Sainion ja hänen sisarustensa tapauksessa retket ja niiden rahoitus ovat aina järjestyneet, mutta eivät ilman ulkopuolista apua. Sanna Kermisen mukaan ne ovat lähes aina tilanteita, joissa hän päätyy “käymään isänsä lompakolla”. Lukion oppikirjat maksaa puolestaan isoäiti.
Säästettävä on paljosta muustakin: Aina kotona ei ole hedelmiä. Vaatteet kiertävät lapselta toiselle, ja uusia ostetaan harvoin. Lomamatkoja ei tehdä koko perheellä koskaan. Ja jos jonkun lapsen kuulokkeet hajoavat, uusia voi joutua odottamaan kauankin, vaikka sellaiset saisi kymmenellä eurolla.
Minttu Sainion mukaan hänen parhaiden ystäviensä perheet ovat hyvätuloisia, eikä rahasta juuri puhuta ystävysten kesken.
“Keskustelu sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole omakohtaista kokemusta rahan puutteesta, on turhaa. Eivät he tiedä, millaista on, kun ei ole. Sen he kuitenkin tietävät, että jos minun kanssani haluaa lähteä vaikka Linnanmäelle, siitä pitää tietää hyvissä ajoin. En halua pyytää äidiltä rahaa yllättäen ilman, että hänellä on aikaa varautua.”
ASIANTUNTIJOIDEN mielestä eriarvoistumisessa on kyse yhdestä yhteiskuntamme polttavimmista ongelmista. Tutkimusten mukaan myös kahdeksan kymmenestä suomalaisesta on huolissaan eriarvoistumisesta. Keitä kohtaan myötätuntoa koetaan eniten? Tutkimusten mukaan lapsiperheitä ja vanhuksia.
Tilastojen valossa tuntuu vaikealta uskoa, että myötätunnon kokeminen koskisi kaikkia väestöryhmiä – Suomessa lapsiperheköyhyys kolminkertaistui vuodesta 1995 vuoteen 2007. Ja toisin kuin muissa OECD-maissa, alle kuusivuotiaiden köyhyydessä elävien määrä on edelleen kasvanut. Suomalaistutkimuksissa vanhempien toimeentulovaikeuksien on osoitettu olevan kiinteässä yhteydessä lasten huostaanottoihin ja mielenterveysongelmiin. Rankimmin köyhyys koettelee yksinhuoltajaperheitä.
Tutkijoiden ja asiantuntijoiden viesti on yksiselitteinen: yksikään toinen priorisointi ei voi olla politiikassa lapsia tärkeämpi. Se on paitsi inhimillistä myös taloudellisesti kannattavaa, sillä mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsiin investoidaan, sitä suuremmin se tuottaa.
Juha Sipilän hallituksen aikana on toimittu päinvastoin – pienituloisilta ja lapsiperheiltä on leikattu eniten. Miksi? Hyvinvointisosiologian professorin Juho Saaren mukaan Sipilän hallitukseen valikoitui puolueita, jotka näkevät hyvinvointivaltion osana ongelmaa.
“Vallassa on kolme puoluetta, joiden kansanedustajien ja kansanedustajaehdokkaiden enemmistön mielestä hyvinvointivaltio tekee ihmiset laiskoiksi.”, Saari totesi HS:n haastattelussa.
“Hallituksen tilannekuva on se, että hyvinvointivaltio on osa yhteiskunnan jäykkyyttä, se nähdään esteenä. Nousee kysymys: Olemmeko tulkinneet tilanteen oikein? Onko hallituksen tilannekuva oikea?”
Siihen kysymykseen Sanna Kerminen ja tuhannet hänen elämäntilanteensa jakavat tietävät vastauksen.
Ei ole. ●
Artikkeli on julkaistu myös Vasemmistoliiton eduskuntavaalilehdessä 2019.