Puo­lue­val­tuus­ton pu­heen­joh­ta­ja Pia Lo­hi­kos­ken pu­he puo­lue­val­tuus­tos­sa 23.3.

Nyt on vihdoin käsillä se hetki, jolloin oikeistohallituksen kausi on päättymässä ja meillä on edessämme eduskuntavaalit. On kulunut lähes neljä vuotta siitä, kun keskusta, perussuomalaiset ja kokoomus kirjoittivat hallitusohjelmansa, jonka leikkauslistoja he ovat sen jälkeen innokkaasti sakset viuhuen toteuttaneet.

Monia lakihankkeitaan hallitus perui matkan varrella, mutta paras hetki neljään vuoteen oli se, kun Sipilä vihdoin erotti kansainvälisenä naistenpäivänä itse itsensä.

Hän teki sen toki liian myöhään, vasta vaalien kynnyksellä, mutta me olemme odottaneet hallituksen kaatumista mahdottomiin päätöksiinsä jo monta vuotta.

Näinä vuosina olemme marssineet mm. Joukkovoiman mukana leikkauspolitiikkaa vastaan, Vain kaksi kättä -liikkeen kanssa varhaiskasvatuksen heikennyksiä vastaan, vaatineet ay-aktiiveina suurmielenosoituksessa stoppia ensin pakkolaeille ja myöhemmin sanoneet Ei aktiivimallille -mielenosoitusten ja poliittisten lakkojen myötä. Vain muutaman esimerkin mainitakseni.

Näissä riittää tuleville vuosille haasteita, että saisimme peruttua heikennykset, joita olemme neljän vuoden ajan vastustaneet.

Puhumattakaan, että todellista edistystä pitäisi saada aikaan, kuten työn jakamista työaikaa lyhentämällä ja ansiotasoa alentamatta. Sitäkin meidän on uskallettava vaatia, sillä samaan aikaan, kun maassa on korkea työttömyys, kärsii moni työelämässä oleva uupumuksesta ja stressistä liiallisen työtaakan alla.

Aktiivimalli ei aktivoi, eikä työehtojen polkeminen edistä todellisuudessa sellaista kilpailukykyä, josta Suomi pidemmän päälle hyötyisi.

 

Oikeistohallitus on pakottanut palkansaajat polvilleen Kiky-sopimuksella ja kyykyttänyt työttömiä aktiivimallilla. Nyt Sipilä ja Orpo ovat hehkuttaneet onnistumistaan työllisyysasteen nousulla, vaikka todellisuudessa työllisyysaste ei kerro vielä paljoakaan tämän päivän työelämästä.

Työllisyysaste mittaa nimittäin niiden ihmisten määrää, jotka ovat olleet viikossa vähintään tunnin töissä. Olennaisempaa olisi kuitenkin tutkia työn määrää ja millaisia työsuhteita on syntynyt. Tunnin työllä ei kukaan pysty elämään.

Tällä viikolla julkaistiin dramaattinen selvitys, joka kertoi karua kieltään työelämästä. Ammattiliitto PAMin selvitys ”Töissä, mutta köyhä” osoittaa, että tarve turvautua sosiaalisiin tulonsiirtoihin korostuu naisvaltaisella palvelualalla.

Selvityksen perusteella siivoojat joutuivat turvautumaan esimerkiksi toimeentulotukeen noin 3,5 kertaa ja tarjoilijat lähes 3 kertaa todennäköisemmin kuin keskivertopalkansaajat.

Työssäkäyvien köyhyys ei ole vielä Suomessa yhtä yleistä, kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, mutta monet köyhyyden riskitekijät – kuten yhä enemmän yleistyvät osa-aikaiset työsuhteet ja nollatuntisopimukset – kasvattavat uhkakuvaa.

Pieniä palkkoja paikataan asumistuella, sovitelluilla päivärahoilla ja viimesijassa toimeentulotuella. On arvioitu, että sosiaaliset tulonsiirrot työssäkäyville olivat vuonna 2017 peräti 500 miljoona euroa.

Työntekijöillä pitää olla oikeus riittäviin työtunteihin ja palkkaan, jolla tulee toimeen. On helppo yhtyä ammattiliitto PAMin esitykseen, että tulevan eduskunnan tulisi säätää laki, jonka mukaan työsuhteen osa-aikaisuudelle olisi oltava peruste.

Samaa mieltä on 75 prosenttia suomalaisista. Samoin määräaikaisten työsuhteiden ja niiden työehtojen yhdenvertaisuuden osalta olisi parantamisen varaa.

 

Tällä viikolla vietettiin Minna Canthin päivää, jota juhlistetaan tasa-arvonpäivänä. Ikävä kyllä tasa-arvoiseen työelämään on vielä matkaa ja tavoite samapalkkaisuudesta on polkenut paikallaan pitkään.

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer ja sosiaali- ja terveysalan ammattijärjestö Tehy ovat esittäneet vuosille 2019-2029 ohjelmaa, jolla saavutetaan palkkatasa-arvo sekä varmistetaan työvoiman saatavuus ja pysyvyys. Liitot vaativat palkkatasa-arvo-ohjelmaa uuteen hallitusohjelmaan.

Ammattiliittojen mukaan hoitohenkilöstön tehtäväkohtaisia palkkoja on korotettava 1,8 prosenttiyksikköä enemmän kuin miesvaltaisten alojen palkkoja, joka vuosi, tulevien kymmenen vuoden ajan. Valtion budjetissa olisi osoitettava tälle vuosittain 100-150 miljoonaa euroa tasa-arvorahaa tähän tarkoitukseen.

Kokoomuksen Petteri Orpo kiiruhti jo nopeasti tyrmäämään tavoitteen ja vastaamaan ammattiliitoille, ettei rahaa ole valtiolta erikseen tulossa.
Myös oma ammattiliittoni JHL on puhunut vaalitavoitteissaan sukupuolten tasa-arvon edistämisestä ja JHL haluaa myös selvittää mahdollisuutta säätää lailla samapalkkaohjelmasta esimerkiksi Islannin malliin.

 

Samapalkkaisuuden pitää olla vahvasti meidän agendallamme Vasemmistoliitossa, ja seuraavina vuosina pitää ottaa reippaita askelia sen edistämiseen. Yhtä tärkeää kuin puolustaa yleissitovuuden säilyttämistä, on esittää työelämää ja sen tasa-arvoa parantavia uudistuksia.

Meillä on oltava rohkeutta ottaa mallia Islannista, josta on viime aikoina tullut palkkatasa-arvon esimerkkimaa. Siellä säädettiin työmarkkinajärjestöjen sovun pohjalta laki, joka velvoittaa yksityisen ja julkisen sektorin työnantajat maksamaan naisille ja miehille samaa palkkaa. Tavoitteena on, että sukupuolten välinen palkkojen eriarvoisuus olisi kokonaan kitketty Islannissa vuoteen 2020 mennessä.

Samapalkkaisuuden edistämiselle on kansalaisten vahva tuki. 80 prosenttia suomalaisista haluaa parantaa palkkatasa-arvoa. Vasemmiston pitää vastata tähän huutoon. Ja näin me tulemme tekemään.

 

Yksi merkittävä tapa edistää työelämän tasa-arvoa on uudistaa perhevapaajärjestelmää. Vasemmisto haluaa mahdollistaa perhevapaiden nykyistä joustavamman ja tasa-arvoisemman jaon. Se onnistuu pidentämällä toisen vanhemman, yleensä isän, käyttämää ansiosidonnaista vanhempainvapaata.

Perjantaina uutisoitiin, että perhevapaiden uudistamiselle on melko vahva tuki, YLE:n mukaan yli puolet kaikista eduskuntavaaliehdokkaista kannattaa sitä.

Vasemmistoliiton malli on kunnianhimoinen ja tasa-arvoa edistävä: 6+6+6-malli antaa mahdollisuuden kuuden kuukauden ansiosidonnaiselle perhevapaajaksolle kummallekin vanhemmalle, jonka lisäksi vanhemmat saavat vapaasti päättää, miten kolmannen kuuden kuukauden jakson vapaita jaetaan. Ketään ei pakoteta mihinkään, mutta valinnanvapaus ja tasa-arvo paranevat.

 

Epävarmat työehdot ja pätkätyösuhteet tekevät toimeentulosta epäsäännöllistä ja vaikeuttavat tulevaisuuden suunnittelua. Mahdollisuudet työelämäjoustoihin sekä työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseksi vaikuttavat monien suomalaisten päätöksiin lasten saamisesta.

Nyt on korkea aika palauttaa työelämän parantaminen tulevan eduskunnan agendalle, erilaisen sanelupolitiikan ja heikennysten sijaan. Nyt tarvitaan lisää kansanedustajia, jotka kannattavat työelämän reiluja pelisääntöjä. Ja Vasemmistoliiton riveistähän niitä löytyy, jos mistä!

Kohti vaalivoittoa ja parempaa työelämää!