Vasemmistonaisten Pro feminismi -palkinto myönnetään työstä sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi, naisten aseman parantamiseksi tai rakenteellisen epätasa-arvon poistamiseksi. Palkittu ohjaaja Suvi West on nostanut teoksissaan toistuvasti esiin yhteiskunnallisia ja feministisiä teemoja, jotka ovat osin myös saamelaisten keskuudessa rikkoneet tabuja.
– Vasemmistonaiset tukee saamelaisten taistelua itsemääräämisoikeuden puolesta. Sorrettujen alkuperäiskansojen ja vähemmistöryhmien tukeminen niin Suomessa kuin maailmalla on keskeinen osa vasemmistolaista feminismiä. Palkinnon myöntäminen juuri Suvi Westille on sekä henkilökohtainen kunnianosoitus että symbolinen osoitus tuesta saamelaisille, perustelee Vasemmistonaisten puhenainen, kansanedustaja Veronika Honkasalo.
Suvi West saapui vastaanottamaan Pro feminismi -palkinnon Vasemmistonaisten valtakunnalliseen kokoukseen 26.11.
Lue Suvi Westin vaikuttava ja koskettava puheenvuoro kokonaisuudessaan.
Hyvät vasemmistonaiset, hyvät kanssafeministit. Stuorra giitosat didjiide!
Kiitos teille tästä suuresta kunniasta ja ennen kaikkea tuen osoituksesta saamelaisfeminismille. Tässä vaikeassa ja ahdistavassa tilanteessa teidän tukenne on korvaamatonta ja se luo uskoa siihen, että ehkä meidän hätä kuullaan.
Minulla on monta saamelaisnimeä ja yksi niistä on Nillá Risten Káre Piera Suvi Máret. Olen kuuluvainen Niillásaš ja Biennáš -saamelaissukuihin. Tänään olen kutsunut esivanhempani mukaan noutamaan tätä palkintoa, sillä teidän myöntämänne kunnia on osoitettu myös heille ja heidän aikalaisilleen. Samalla se on osoitettu lapsilleni ja heidän sukupolvelleen sekä heidän jälkeläisilleen. Tiedän, että myös he joutuvat jatkamaan aikaisempien sukupolvien taistelua kolonialismia vastaan.
Koska olen tarinankertoja, niin haluan nyt tässäkin puheessa kertoa teille tarinoita saamelaisista esiäideistä, matriarkoista, johtajanaisista, pehmeistä kovista selviytyjänaisista. Ajattelen, että tähän hetkeen sopii erinomaisesti myös kertomus saamelaispolitiikan synnyttäjästä Elsa Laula Renbergistä, joka vuonna 1917 kokosi saamelaiset rajojen yli yhteen ja siitä tapahtumasta alkoi yhteispohjoismainen taistelu saamelaisoikeuksien eteen.
On oleellista nostaa myös esille tarinat niistä matriarkoista, joiden mukaan on nimetty kyliä, paikkoja ja kokonaisia sukuja. Samoin pitää puhua meidän naisjumalista, jotka suojelevat elämää, ja naishaltioista, joilla on kaikki tieto maailmassa. Eikä missään nimessä saa unohtaa saamelaisfeminismiä ja miten sen keskiössä on aina ollut taistelu kolonialismia vastaan ja miten saamelaisfeministit kautta aikojen ovat ottaneet keskeisen roolin ihmisoikeustaisteluissa, edustaneet kansan ääntä ja osoittaneet mieltä siinä missä miehetkin. Mutta nytkään ei ole oikea aika paneutua tämän enempää saamelaisnaiseuteen ja saamelaisfeminismiin.
Haluan käyttää hetken puhumalla itsestäni, rakkaudesta tarinankerrontaan, henkilökohtaisista unelmista, salaisista toiveista ja heikkouksista. Se, ettei minun tarvitsisi aina ja jatkuvasti representoida koko kansaa vaan saisin olla vain minä, on luksusta, johon minulla on harvoin mahdollisuus. Siksi kerron teille, miten jokainen tarina on minulle lahja ja spirituaalinen rituaali, rukous, joka kumpuaa ikiajoista asti. Kerron teille haaveestani päästä kertomaan tarinoita seksuaalisuudesta, himosta ja rakkaudesta välittämättä siitä, miten meitä saamelaisnaisia on kautta aikain seksualisoitu.
Haluan myös paljastaa teille heikot ja nolot hetkeni. Sen, miten hiljaa toivoisin, ettei minua kutsuttaisi saamelaiseksi elokuvanohjaajaksi, sillä koen “saamelainen”-sanan “elokuvaohjaaja”-sanan edessä vähättelevän ammattitaitoani, vaikka myönnän, että mietin salaa, että ehkä en ole samalla tavalla oikea elokuvantekijä kuin suomalaiset kollegani ovat, koska olenhan kuitenkin vain saamelainen.
Tai sen nolon ajatuksen, miten tänään täällä Helsingissä ahdisti pukea päälleni gákti, sillä mieleeni muistuivat kaikki ne lukuisat ikävät eksotisoinnin hetket, ja siltikin pukeuduin gáktiin, sillä minun velvollisuuteni saamelaisnaisena on osoittaa nuorille ja lapsille, ettei saamelaisuudessa ole mitään hävettävää. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki se saamelaisviha, vuosikymmenien stereotypiat ja pilkat saavat välillä minut itsenikin häpeämään ja tilaisuuden tullen jopa piilottamaan saamelaisuuteni etten joutuisi silmätikuksi. Ehkä kaikki nämä ajatukset ovat vain luonnollisia, sillä minä ja sukuni olemme aina olleet saamelaisia, emmekä me ole voineet valita etnisyyttämme sen mukaan, onko saamelaisuudesta jotain poliittista hyötyä tai ei.
Mutta koska minä olen saamelainen nainen, koen, että tämän enempää en voi ja saa käyttää aikaa siihen, mitä minä haluan kertoa, mille sydämeni sykkii tai miltä minusta tuntuu. Nyt on tärkeämpiäkin asioita käynnissä. Taiteellinen vapaus, individualismi ja libertarismi eivät kuulu minulle, minulla ei yksinkertaisesti ole niihin varaa. Juuri nyt minun on välttämätöntä puhua kansani tulevaisuuden ja saamelaiskäräjälain uudistuksen puolesta. Minun on uhrattava tämäkin tila siihen. Tarinat saamelaisnaisista, meidän matriarkoista, meidän kivuista ja epävarmuuksista joutuvat jälleen väistymään.
Varsinkin viimeisten viikkojen ajan saamelaisyhteiskunta Suomessa on joutunut ennennäkemättömän maalittamisen, valheiden ja vihan kohteeksi. Samalla meidän kulttuuri, identiteetti, käsityöt, kosmologia, retoriikka, perinteiset tavat ja jopa kollektiiviset traumat, kuten kielen menettäminen, on varastettu ja valjastettu saamelaisvastaisten tahojen kampanjointiin.
Me saamelaiset olemme pitäneet kulttuurimme elossa kaikesta kolonialismista ja halveksunnasta huolimatta, mutta nyt on alkanut ilmestymään tahoja, jotka ottavat elementtejä kulttuuristamme, esiintyvät meinä tukeutuen satoja vuotta sitten eläneisiin oletettuihin saamelaisiin esivanhempiin. He sanovat, että me saamelaiset sorramme vähemmistön vähemmistöä ja olemme eliittiä, vaikka meidän vanhukset kertovat, että juuri nämä samat ihmiset ovat niitä, jotka saamelaisia eniten haukkuivat ja sortivat, jotka vihasivat saamelaisia jo vuosikymmeniä sitten. Tämä absurdi tilanne on erittäin traumatisoiva saamelaisyhteisölle, kun me joudumme jatkuvasti korjaamaan valheita ja silti faktat tuntuvat jäävän taka-alalle populismin jyllätessä eduskunnassa, mediassa ja yhteiskunnassa.
Ylipäätään se, että suomalaiset päättäjät pitävät kiinni ylivallastaan päättää saamelaisten omista, sisäisistä asioista, kertoo holhoavasta ja ylimielisestä asenteesta saamelaisia kohtaan. Meihin suhtaudutaan kuin lapsiin. Tilanteeseen ei auta edes lukuisten ihmisoikeustahojen, juristien, saamelaisjärjestöjen, pohjoismaisten saamelaiskäräjien, yksittäisten saamelaisten enemmistö, historialliset faktat, yhdenvertaisuusvaltuutetun ja YK:n ihmisoikeuskomitean ja rotusyrjinnän vastaisen komitean lausunnot. Minun on helppo sanoa, että Suomi ei ole oikeusvaltio saamelaisille, vaan tilanne osoittaa sen, miten syvässä suomalaisessa yhteiskunnassa elää rasismi ja halveksunta saamelaisia kohtaan.
Eräs vanha matriarkka, joka on nähnyt kolonialismin eri vaiheet, on sanonut, että me elämme pahinta pakkoassimilaation aikaa viitaten tällä saamelaiskäräjälakikiistaan ja meidän varastettuun identiteettiin. Siitäkin huolimatta, että tämä vanhus on elänyt läpi rasistisen rotuoppiajan, jolloin tutkimuksen nimeen pyrittiin osoittamaan, että saamelaiset eivät ole ihmisiä siinä missä suomalaiset ovat. Hän on myös elänyt läpi sen pakkosuomalaistavan asuntola-ajan, jolloin saamelaislapsista yritettiin pestä pois likainen saamelaisuus ja jossa saamelaislapset kokivat paikoin henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Hänen mukaansa sama rasismi, syrjintä, kolonialismi ja pakkosuomalaistaminen ei ole kadonnut mihinkään, vaan se on piilotettu nyt esimerkiksi käräjälain muotoon.
Minä olen väsynyt, niin moni meistä on väsynyt. Mutta me ja minä emme ole yksin. Minä seison tänään täällä tuntien teidän tuen. Minä tunnen myös saamelaisyhteisön, esivanhempien ja tulevien sukupolvien tuen ja ennen kaikkea voiman. Minä seison tänään täällä myös niiden saamelaisten puolesta, jotka tälläkin hetkellä antavat kaikkensa, aivan kaikkensa, jotta saamelaisilla olisi oikeus olla olemassa tässä maassa. Jotta meillä olisi tulevaisuus alkuperäiskansana. Seison tässä nöyränä ja kiitollisena siitä työstä, jota niin monet saamelaiset tekevät minunkin puolestani juuri tällä hetkellä.
Saamelainen multitaiteilija Nils Aslak Valkeapää eli Aillohaš on kirjoittanut.
“Ja go visot leat meaddel, ii gullo sat mihkkege, ii mihkkege, ja dat gullo.”
Suomeksi runo menee näin:
“Ja kun kaikki on ohi, ei kuulu enää mitään, ei mitään ja se kuuluu.”
Pyydän, jatkakaa äänen käyttämistä elävän saamelaiskulttuurin puolesta, kuunnelkaa saamen kansan edustajia, perinteiden ja arvojen siirtäjiä, tulenkantajia ja elämään puhaltajia, kuunnelkaa meidän matriarkkoja. Jatkakaa töitä sen eteen, että meillä säilyy tulevaisuudessakin oma ääni. Älkää antako hiljaisuuden tulla.
ČSV ja Giitu!
Suvi West
ohjaaja, Pro feminismi 2022 -palkinnon saaja