Viime päivinä on julkisuudessa keskusteltu paljon korkeakoulujen lukukausimaksuista Vesa Vihriälän työryhmän esityksen myötä. Aihepiiriin liittyvä keskustelu ponnahtaa esiin aina tasaisin väliajoin ja uusia argumentteja keskustelussa harvemmin tulee esiin.
Omalta osaltani voin sanoa, että lukukausimaksut eivät ole samaa todellisuutta hallitusohjelman koulutuspoliittisten tavoitteiden kanssa ja ne eivät ole tämän hallituksen työkalupakissa. Hallitusohjelmassa olemme sitoutuneet koulutuksellisen tasa-arvon ja saavutettavuuden lisäämiseen kaikilla koulutusasteilla sekä nostamaan suomalaisten osaamistasoa.
Vihriälän ja kumppaneiden ajatuksissa oli malli, jossa maksut rahoitettaisiin opintojen aikana lainalla ja takaisinmaksu tapahtuisi valmistumisen jälkeen jonkinlaisen korotetun tuloveron muodossa tietyn tulotason saavuttamisen jälkeen. Tämän kaltainen malli on käytössä esimerkiksi Isossa-Britanniassa, missä maksut olivat alkuun maltilliset mutta ovat parissakymmenessä vuodessa paikoin jopa kymmenkertaistuneet.
Tällaista mallia kannattavat vetoavat yleensä oikeudenmukaisuuteen. Maksajiksi joutuisivat mallin kannattajien mukaan vain hyvätuloiset korkeakoulutetut ja pääasiassa tietyiltä aloilta valmistuneet, eikä tämä koskisi alempaa keskiluokkaa. Mallin kannattaja eivät katso sen vaikuttavan matalasta sosioekonomisesta taustasta tulevien halukkuuteen kouluttautua.
Omalta osaltani voin sanoa, että lukukausimaksut eivät ole samaa todellisuutta hallitusohjelman koulutuspoliittisten tavoitteiden kanssa ja ne eivät ole tämän hallituksen työkalupakissa.
Puhtaasti taloustieteen näkökulmasta näin voikin olla, mutta kuten tiedämme taloustieteelliset mallinnukset voivat käyttäytyä hyvin eri tavalla reaalimaailmassa. Koulutus jos mikä nojaa hyvin voimakkaasti kulttuurisiin arvostuksiin ja asenteisiin, jotka kumpuavat hyvin pitkälti henkilön perhetaustasta. Suomen maksuton ja yhdenvertainen koulutusjärjestelmä pyrkii nimenomaan tasoittamaan tätä kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman kasautumista kaikilla koulutusasteilla. Jossain vaiheessa peruskoulun katsottiin onnistuneen tässä erittäin hyvin, mutta viime vuosina lasten perhetausta on alkanut meilläkin vaikuttaa entistä enemmän oppimistuloksiin.
Työläistaustaisten korkeakouluopiskelijoiden kohdalla niin sanottu velka-aversio on tunnistettu ilmiö. Tämä tarkoittaa sitä, että isolla lainalla kustannettuja opintoja ei nähdä sijoituksena omaan tulevaisuuteen vaan ennemminkin riskinä ja välttääkseen tämän riskin, korkeakouluun ei välttämättä edes hakeuduta. Kun tavoitteenamme on korkeakoulutettujen osuuden nostaminen, ei meillä ole varaa hukata ainoatakaan potentiaalista tulevaisuuden osaajaa.
Olen kiinnittänyt huomiota, että tällaista niin sanottua maisteriveromallia ovat kannattaneet nimenomaan talousliberaalit oikeistolaiset. Tämä on hieman erikoista, koska kaikissa muissa yhteyksissä suurituloisimman kansanosan verotuksen kiristäminen saa aikaan valtavan myrskyn. Ilmeisesti kaikki verot pitäisi korvamerkitä tyylillä “maksan siitä mistä hyödyn itse”, mutta tämä ei ole suomalaisen hyvinvointivaltion hengen mukaista. Suomalainen hyvinvointivaltio, jossa korkeakoulutus on kaikille universalismin hengen mukaisesti maksutonta, rahoitetaan progressiivisen verotuksen keinoin. Se toteuttaa jo nykyisellään näiden oikeistolaisten toiveita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Suurimman tulodesiilin verotuksen progression kiristäminen ei sinänsä ole huono idea. Esimerkiksi omistuksia voitaisiin verottaa kovemmalla kädellä ja sillä rahalla lisätä korkeakoulujen aloituspaikkamääriä, minkä avulla voisimme aidosti päästä tavoitteeseen korkeakouluttaa puolet ikäluokasta.
Voisi myös olettaa, että mikäli rikkaiden tuloveroon tulisi tällainen maisterilisä, vaatimukset palkkatason korottamiseksi olisivat kovat. Tämä johtaisi korkeampiin tuloeroihin, mikä myös on vieras kehityssuunta, mikäli haluamme vielä mieltää yhteiskuntamme hyvinvointivaltioksi.
Nyt opiskelevat ikäluokat kärsivät paitsi koronakriisin todennäköisesti aiheuttamasta taantumasta, myös ilmastokriisin aiheuttamasta taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta unohtamatta ikärakanteeseen ja huoltosuhteeseen liittyviä julkisen talouden paineita. Suuri osa opiskelijoista kärsii jo nyt mielenterveyden ongelmista ja toimeentulo-ongelmat aiheuttavat nykytilanteessakin opintojen viivästymistä.
Olisi kohtuutonta kaataa tämän muutenkin jo isot haasteet kohtaavan sukupolven niskaan vielä nykyistä moninkertaisesti suuremmat opintolainat ja lisätä monen laman rasittaman sukupolven epävarmuutta.
Li Andersson
Opetusministeri
Vasemmistoliiton puheenjohtaja