Naisia kehotetaan armollisuuteen itseään kohtaan, mutta missä on työelämän ja koko yhteiskunnan armollisuus ihmisiä kohtaan?

Helsingin Sanomat kirjoitti viime viikolla, miten sairauspoissaolot mielenterveyden ongelmien vuoksi ovat lisääntyneet selvästi. Yhtenä syynä artikkelissa mainitaan työelämän vaatimusten kasvu.

On tärkeää, että mielenterveyshoitoon pääsee helposti, jotta vaikeudet eivät pahene ja kroonistu. Esimerkiksi psykoterapian saamista pitäisi helpottaa huomattavasti nykyisestä.

Emme kuitenkaan voi ratkaista terapialla yhteiskunnan ongelmia. Jos työelämän vaatimukset kasvavat, työsuhteet muuttuvat epävarmemmiksi ja kilpailu lyhyistäkin työsuhteista yhä kovemmaksi, ei se voi olla kuormittamatta ihmisiä henkisesti.

Samaan aikaan julkisessa keskustelussa esitetään suuria vaatimuksia siitä, miten ihmisten pitäisi pystyä enemmän hoitamaan iäkkäitä omaisiaan, ryhtyä synnytystalkoisiin ja tarjota hyvää vanhemmuutta. Monella köyhyys ja jatkuva huoli toimeentulosta syövät henkisiä voimia.

Usein on tärkeää voida opetella terapiassa armollisuutta itseään kohtaan ja sitä, ettei tarvitse olla täydellinen. Tämä edellyttää kuitenkin, että armollisuuteen on todellinen mahdollisuus arjessa. Työn ja perheen yhteensovittaminen ja työn määrän mitoittaminen jaksamisen mukaan edellyttävät ymmärtämystä myös työnantajilta.

Yhteiskunnan vastuulla on huolehtia, että jokainen voi luottaa selviytyvänsä taloudellisesti ajamatta itseään äärirajoille. Tämä edellyttää riittävää sosiaaliturvaa mutta myös selkeitä työelämän pelisääntöjä ja joustojen helpottamista.

Kuten Jenni Blomgren artikkelissa toteaa, ”tuki- ja liikuntaelinsairauksien määrä on laskenut samaan aikaan, kun työpaikoilla on kiinnitetty huomiota työergonomiaan ja liikuntaan. Nyt huomiota tulisi suunnata työn psyykkiseen kuormittavuuteen sekä työn ja perheen yhteensovittamiseen liittyviin ongelmiin.”