Oikeasti yhteisen kielen aate on selkeä: se, että yksillä on peritty kieli etuoikeutena, kun muitten on se etuoikeutettujen kieli opeteltava voimatta sitä samalla tasolla omaksua, ainakaan jos ei tietoisesti hylkää äidinkieltään toisarvoiseksi, ei ole reilua, vaan sääty- tai luokkayhteiskuntaa. Nuori Ludwik Zamenhof näki ja koki sen konkreettisesti 1870-luvun Bialystokissa, jossa neljän kieli- ja etnisen yhteisön ristiriidat äityivät toisinaan väkivaltaisuuteen asti. Opintielle päässyt lahjakas nuorukainen tiesi saman kuvion vallitsevan maailmanlaajuisesti rajoittaen nimenomaan kansojen laajojen ja syvien rivien elämää ja keskinäissuhteita. Omakohtaisesti hän oli ja tiesi olevansa etuoikeutettu voidessaan hankkia laajan kielitaidon.
”Doktoro Esperanto, toiveikas tohtori” (se oli Zamenhofin ensijulkaisuissaan käyttämä nimimerkki) toivoi, että hänen suunnitelmastaan tulisi toimiva, oikea yhteiskieli. Niin tulikin, vaikka ei vieläkään, 132 vuodessa, kaikkien kansojen ja valtioitten omaksuma. Sellaista voittoa esperanto ei ole saanut ja tuskin saakaan kuin suurvaltojen vaikutusalueille levitetyt kansalliset kielet. Yhtä vähän kuin ihmisten ja kansojen välinen tasa-arvo ja sovinto on saavuttanut ”lopullista” voittoa missään. Historialla ei todellakaan ole loppua. Mutta hyviä askeleita eteenpäin kyllä on otettu ja otetaan, vaikka myös harha- ja taka-askeleita.
On oikeastaan hyvä asia, että esperanto ei ole voittanut. Sellaista kuin joittenkin kansalliskielten ”voittokulku” esperantistinäkökulmasta ei kaivata, vaan aidosti reilua, silmien tasolla tasa-arvoista kansainvälistä elämää ja kulttuuria.
Sitä kulttuuria ovat esperantotapahtumat, kohtaamiset, kulttuurinluonti, josta suurin osa tapahtuu tietoverkoissa (eikä vain nykyisin, vaan koko 130 vuotta, kunkin maailmanajan mahdollisuuksien mukaan), mutta myös niin pikkukerhoissa kuin isoissa yhteistapahtumissa, joista suurin on perinteinen maailmankongressi, Universala Kongreso de Esperanto.
Se on nyt heinäkuussa, 20. – 27.7.2019 Lahdessa, 114 vuotta ensimmäisen, Ranskan Boulogne-sur-Merissä pidetyn kongressin jälkeen. Sen kongressin osanottajat kotiutuivat varmoina siitä, että esperanto toimii. He olivat saaneet uusia ystäviä ja myös iloa ja innostusta. Nyt työtä haluttiin jatkaa. Ludwik Zamenhofin puhe oli painunut monen mieleen:
”Tervehdin teitä, rakkaat aatetoverit, suuren maailmanperheen veljet ja sisaret, jotka olette kokoontuneet maailman eri maista läheltä ja kaukaa puristamaan veljellisesti toistenne kättä meitä yhdistävän aatteen tähden… Kokoontumisemme on vaatimaton… mutta tämän salin ilmassa leijuu salaperäisiä ääniä, hyvin hiljaisia ääniä, joita ei korva kuule, mutta jotka jokainen herkkä sielu tuntee. Ne tulevat jostakin suuresta, joka nyt on syntymässä…”
Zamenhof jatkoi: ”Meidän tulee tiedostaa, miten tärkeä tämä päivä on, sillä tänä päivänä Boulogne-sur-Merin vieraanvaraisten muurien suojissa eivät ole kohdanneet ranskalaiset ja englantilaiset, eivät venäläiset ja puolalaiset, vaan ihmiset ja ihmiset.”
Zamenhof ilmaisi näin sen, mikä oli hänen aikanaan tavoite, on edelleen. Tervetuloa esperantoyhteisöihin, yhteiskielen kulttuuriin osallistumaan, reilusti silmien tasalta. Osallistutaan Lahden maailmankongressiin!