Henkilökohtainen budjetointi – uhka vai mahdollisuus?
Lähtökohdaksi itsemääräämisoikeus, aktiivinen kansalaisuus, yhteisöllisyys
Elina Nykyri 18.11.17
Seminaari 17.11 osa valtakunnallista hanketta
Olin 17.11.17 seminaarissa, joka käsitteli henkilökohtaista budjetointia (HB). Siitä on käynnissä valtakunnallinen hanke, jonka nimi on Henkilökohtainen budjetointi – avain kansalaisuuteen. Hankkeen nettisivut ovat osoitteessa henkilokohtainenbudjetointi.fi/. Puhujina olivat Sirkka Rousu, projektipäällikkö, Avain kansalaisuuteen – henkilökohtainen budjetointihanke, Briitta Koskiaho, professori, emerita, Tampereen yliopisto, Sauli Suominen, Suomen palveluohjaus ry:n puheenjohtaja , kehittämistoiminnan johtaja Kirsi Konola, Kehitysvammaisten palvelusäätiö, Marketta Rajavaara, professori, Helsingin yliopisto, Tuija Nummela, yliopettaja, ja Ulla Huhtalo, lehtori, Saimaan ammattikorkeakoulu sekä Dr Simon John Duffy, Centre for Welfare Reform, England.
Hanke on saanut ESR-rahoitusta, ja mukana on Kehitysvammaisten palvelusäätiö. Hanke on koulutus-, kehittämis-, tutkimus- ja innovaatioprojekti. Henkilökohtaista budjetointia on kokeiltu hankkeessa 6 eri alueella: Etelä-Karjala (EKSOTE), Kainuu, Porin sote-yhteistoiminta-alue, Hämeenlinna, Tampere ja Vantaa.
HB yksi vaihtoehto palveluiden järjestämiseen
Hallituksen esityksessä valinnanvapauslaiksi on mainittu henkilökohtainen budjetointi yhdeksi vaihtoehdoksi, jolla vammainen tai vanhus voi järjestää palvelunsa. Siinä asiakas itse voi määrittää mitä ja miten haluaa järjestää palvelun, johon hänellä on lain mukaan oikeus. Sen avulla ihminen voi löytää uusia tapoja vastata omiin tarpeisiinsa. Kyse ei ole budjetin kasvattamisesta, vaan budejetin käyttämisestä asiakkaan valitsemalla tavalla. Kyse ei pitäisi myöskään ole budjetin leikkaamisesta, vaikka tuntuukin, että koko SOTE-uudistus pyrkii epäsuoraan palvelujen leikkamiseen. Viranomaisen roolina on olla tukija ja valmentaja, eikä sanella sitä mitä asiakkaan tulee tehdä.
Lähtökohtana palvelutarpeen arvio, joka tehdään maakunnan liikelaitoksessa niille, jolla on pitkäaikainen ja jatkuva avun tarve sekä voimvaroja suunnitella ja hankkia palveluita
HB lähtee liikkeelle palvelutarpeen arvioinnista, ja se voidaan tehdä vain maakunnnan liikelaitoksessa. Palvelutarpeen arviota ja sen tuloksena tehtävää asiakassuunnitelmaa ei voida tehdä suoran valinnan yksikössä (kuten SOTE-keskuksissa), mutta asiakkaan tulee kuitenkin käydä SOTE-keskuksessaan, sillä maakunnan liikelaitokseen ei voi mennä ilman lähetettä suoran valinnan yksiköstä. Tässä tulee ylimääräinen mutka matkaan. Lähetteen asiakas voi saada SOTE-keskuksen “kyljessä” sijaitsevalta sosiaalityöntekijältä (antaa ohjausta ja neuvontaa, mutta ei käytä julkista valtaa), joka on maakunnan liikelaitoksen palkkalistoilla.
Jotta voi valita HB:n tulee olla aktiivinen ote elämään, ja voimavaroja itse tai tuettuna ottaa itse vastuuta eli kyky itse tai tuettuna suunnitella ja hankkia palveluita (voimavarapykälä). HB on tarkoitettu nimenomaan sellaisille henkilöille, jotka tarvitsevat pitkäaikaisesti ja jatkuvasti apua elämässään. Ja se on tark. nimenomaan vammaisille ja iäkkäille, muiden kohdalla maakunta voi itse ratkaista sopiiko HB muille asiakasryhmille (seminaarissa mainittiin mm. lapsiperheet, lastensuojelun jälkihuollon asiakkaat, mielenterveysasiakkaat, maakunta voi siis laajentaa asiakasryhmää). HB:stä voi myös kieltäytyä.
Oikeus riippumattomaan brokeriin/lähitukijaan/palveluohjaukseen
Ongelmana hallituksen esityksessä valinnanvapauslaiksi on se, ettei siinä ole mainittu sitä, että asiakkaalla tulisi olla oikeus riippumattomaan asioiden ajajaan, HB-avustajaan, valmentajaan, brokeriin, lähitukijaan tai palveluohjaukseen (nimikkeitä tälle on useita, mutta pääasia on, että lainsäädäntö määrittelisi asiakkaalle oikeuden henkilöön, joka tukee häntä HB:n saamisessa ja käytössä). Henkilö olisi sellainen, joka avustaa ja tukee asiakasta eri vaiheissa. Asioiden ajajia tulisi olla myös laitoksissa, eikä sen käytölle tule asettaa tulorajaa, vaan sen tulee olla kansalaisoikeus. Valtion tulisi vastata näiden henkilöiden koulutuksesta, valvonnasta ja palkkojen maksamisesta. Rahoituksen tulee olla turvattua.
Tuettu päätöksenteko ei ole laissa
Valvonnan painopiste omavalvontaan, jälkikäteisvalvontaan ja tarpeen mukaiseen valvontaan
Ilman tukihenkilöä ei asiakkaalla ole aidosti mahdollisuutta päättää ja osallistua kaikkiin elämäänsä liittyviin päätöksiin. Avustettua tai tuettua päätöksentekoa ei ole laissa. SOTE-uudistuksessa siirtyy palveluiden valvonnan painopiste omavalvontaan, jälkikäteisvalvontaa ja tarpeen mukaiseen valvontaa. Tämä on mielestäni uhka asiakkaiden oikeusturvalle, etenkin laitoksissa elävien oikeusturvalle. Ja myös valvonnan vuoksi on luotava tukihenkilö/broker-järjestelmä. Lainsäädännöllä voidaan tuo tehtävä antaa toiselle määrittämällä tarkkaan vastuu, rahoitus, seuranta, valvonta ja koulutus.
Palveluohjaaja on palvelujärjestelmästä riippumaton, eikä tee päätöksiä asiakkaan puolesta
Palveluohjaus ei ole palveluihin ohjaamista, vaan se on yksilöstä lähtevää rakenteellista työtä, vaikkakin varsin usein lähteekin liikkeelle olemassa olevista palveluista. Tulee pohtia sitä mistä asiakas hyötyisi, eikä sitä mitä on tarjota. Palveluohjaajan tulee olla palvelujärjestelmästä riippumaton, eikä hän tee päätöksiä asiakkaan puolesta. Tarkoitus on tarkastella palvelujärjestelmää asiakkaan silmin, ja olla läsnä asiakkaan arjessa. Asiakkaan hyvä tunteminen, hyvä ja toimiva kohtaaminen ja luottamuksellinen suhde on palveluohjauksen perusta. Se perustuu asiakkaan kanssa tai hänen ja hänen läheistensä kanssa yhdessä neuvoteltuun toimeksiantoon. Siinä ei pyritä asiakkaan muuttamiseen, vaan muutos jää asikkaan pohdittavaksi.
Kun asiakas on saanut palveluohjausta, ovat usein passivoivat palvelut korjaantuneet aktivoivilla. Näin on tapahtunut Ruotsissa. Tärkeää on toivoa ylläpitävä ihmissuhde, eikä palveluohjaaja voi olla sama henkilö, joka päättää palveluista. Palveluohjauksessa on huomioitava asiakkaan omat sosiaaliset suhteet ja tuettava niitä, ja keskiössä ei saa olla vain asiakas, vaan hän ja hänen läheisensä. Palveluohjaus on läsnäoloa asiakkaan arjessa, ja myös neuvontaa ja asioiden ajamista (advokaatti-tyyppistä toimintaa). Palveluohjaus on taattava kaikille, myös niille, jotka eivät kuulu mihinkään järjestöön (nykyisinhän moni järjestö antaa neuvontaa, tukea, vertaistukea jäsenilleen, mm. Kynnys ry. antaa esim. lakineuvontaa).
Idea lähtöisin Britaniasta ja taustalla ajatus yhdenvertaisuudesta ja aktiivisesta kansalaisudesta – kuitenkin kohdannut isoja ongelmia ja annetut resurssit olleet alimitoitettuja
Henkilökohtaisen budjetoinnin idea, josta Suomi ottaa mallia, on lähtöisin Iso-Britaniasta. Pohjalla on kaunis ajatus tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta, aktiivisesta kansalaisuudesta, itsemääräämisoikeudesta ja aidosta yhteisöllisyydestä. Siitä, että me kaikki olemme osa yhteisöämme, ja kaikki tulisi toivottaa tervetulleiksi. Jokainen meistä on yhtä arvokas, mutta erilainen. Erilaisuus on rikkaus. Aiemmin vammaisten on täytynyt uhrata vapautensa ja alistua kontrollille saadakseen apua. Ja tuo apua on määritelty etukäteen (a priori). Ihminen on saattanut saada palvelua, jota ei itse ostaisi (käytetään yht. kunnan rahoja palveluihin, joita asiakas ei itse ostaisi).
Britanian henkilökohtaisen budjetoinnin malliin ei olla oltu tyytyväisiä, vaan se on kohdannut paljon kritiikkiä. Se on heikkolaatuista, eikä toimivaa, on epäreilu, sekava ja riittämätön. Annetut resurssit ovat olleet kroonisesti alimitoitettuja, eikä asiakkaiden henkilökohtaisia tarpeita ole pystytty tyydyttämään ja välttämättömyydetkin puuttuvat. Henkilöllä ei ole aitoa itsemääräämisoikeutta. Eriarvoisuus on lisääntynyt. Uskoisin, että kys tässä on siitä, että on pyritty mallin käytöllä leikkaamaan resursseja vanhuksilta ja vammaisilta (säästöt, nykyisin painopiste on se, että resurssit olisi käytettävä niihin, noilla on toivoa, ei työvoiman ulkopuolella oleviin, joista ei ole toivoa tulla tuottavia). Suomessa tulisikin välttää alibudjetointia, ja oppia muiden maiden virheistä.
Välttämätöntä taata oikeus koulutettuun tukihenkilöön, tulee välttää alibudjetointia ja ohjata tarpeeksi resursseja sosiaalityöhön (el kohtuuttomia odotusaikoja)
Lyhyesti sanottuna HB:n käyttöön otto vaatii sen, että lailla taataan asiakkaan oikeus tukihenkilöön, brokeriin ja lailla määritellään kuka voi toimia brokerina. Broker- toiminta vaatii rahoituksen ja koulutuksen. Valtion on otettava tässä vastuu, ja tukihenkilöiden/brokereiden tulee olla ammattilaisia. Se ei voi olla vapaaehtoistyötä, vaan sitä varten tulee palkata henkilöitä töihin. Brokereiden rinnalla voi olla myös kokemuskouluttajia antamassa vertaistukea, sillä asiakkaat taatusti hyötyvät siitä. Henkilökohtainen budjetointi ei saa olla säästökeino. On muistettava HB:n takana oleva ajatus asiakkaan itsemääräämisoikeudesta, yhteisöllisyydestä, aktiivisesta kansalaisuudesta ja siitä, että tukea saa koko yhteisö, eikä vain pelkkä asiakas yksin. Tärkeintä on saada aikaan positiivinen muutos ihmisten elämässä.
On taattava myös se, että asiakas, joka tarvitsee apua arjessaan saa sitä ilman kohtuuttomia odotusaikoja eli sosiaalityöntekijöiden resurssien tulee olla riittävät maakunnan liikelaitoksissa. Lainsäädöntöä tulisi myös muuttaa siten, että maakunnan liikelaitokseen voisi hakeuta suoraan sosiaalityön asiakkaaksi. On aivan turhaa resurssien ja ajan hukkamista se, että vammainen tai vanhus, joka aivan selvästi tarvitsee sosiaalipalveluita hakeutuisi ensin sote-keskuksen sosiaalityöntekijälle. Tuo sote-keskuksen työntekijä kun ei voi laatia asiakassuunnitelmaa. Lisäksi kiinnittäisin huomiota siihen, että oli asiakkaan palvelut toteutettu HB:n avulla tai muuten, niin on valvottava sitä millaista apua asiakas saa. Ei voida turvatua pelkkään tarpeen mukaiseen, omavalvontaan tai jälkikäteisvalvontaan, vaan palveluiden tarjoajia tulee valvoa etukäteen. Valvonta on organisoitava ja sille myönnettävä riittävä rahoitus.
Tarvitaan koulutusta, valvontaa ja yhdenvertaisuudesta huolehtimista – kaikille riittävän suuri budjetti
Paikka, johon ottaa yhteyttä ongelmissa
Henkilökohtaisen budjetoinnin käyttöön otto vaatii sen, että koulutetaan ammattilaisia antamaan tukea asiakkaille (brokerit, tukihenkilöt, palvelunohjaajat). Lisäksi myös maakunnan liikelaitosten sosiaalityöntekijöitä, sillä HB vaatii uudenlaista otetta koko sosiaalityöhön. Lähtökohtana tulee olla se mitä asiakas tarvitsee, ei se mitä palveluita on olemassa. Ja on tuettava koko yhteisöä, ei pelkkää asiakasta.
Miten varmistetaan se, että asiakkaita kohdellaan yhdenvertaisesti? Ettei joku saa tarpeisiinsa nähden liian pientä budjettia, ja toinen taas riittävän kokoisen budjetin? Entä miten taataan se, että avun tarpeen muuttuessa henkilön budjettikin muuttuu (eli kun avun tarve kasvaa, myös budjetti kasvaa)? Mihin asiakas otta yhteyttä, jos budjetti ei olekaan riittävä, tai näyttää siltä, ettei budjetti tule riittämään koko vuodeksi? HB:n käyttö vaatii hyvää talousosaamista, muuten voi käydä niin, ettei budjetti riitäkään koko vuodeksi. Jos henkilölle myönnetään henkilökohtainen budjetti, niin saako hän käyttöönsä tietyn rahasumman vai saako hän maksusitoumuksen, jonka avulla hän voi hankkia palveluita? Mihin asiakas ottaa yhteyttä, jos hänen valitsemansa palvelu ei olekaan hänen tarpeidensa mukainen tai palvelu on huonolaatuista?
Kaikki kiinni annettavista resursseista ja siitä mitä HB:lla tavoitellaan! Ei toisteta Britanian esimerkkiä
Kaiken kaikkiaan vielä on monta asiaa selvitettävänä, ja HB voi olla uhka tai mahdolisuus. Kaikki on kiinni siitä, mitä HB:lla tavoitellaan: onko päämäärä asiakkaan paras vai se, että saadaan kustannussäästöjä? Koulutus, palveluohjaus ja valvonta (ei pelkkää jälkikäteis- ja omavalvontaa) ovat hyvin tärkeitä!