Yleisesti tunnustetaan, että hyvinvointivaltion näkökulmasta suurimmat haasteet ovat sosiaalista yhteenkuuluvuutta kaivertanut tuloeroja lisäävä politiikka ja heikommassa asemassa olevien ihmisryhmien syyttäminen omasta kohtalostaan. Keskeisin kysymys, valitsemmeko kasvavan eriarvoisuuden vai yhteiskunnallisen luottamuksen, häivytetään oikeiston toimesta pyrittäessä ”päivittämään” hyvinvointivaltio köyhäinapuyhteiskunnaksi 1800-luvun malliin.

Eräs hyvinvoinnin pohjaa nakertanut päätös oli vuoden 1993 verouudistus, jonka jälkeen ansio- ja pääomatulot eriytettiin ja jälkimmäisiin ryhdyttiin soveltamaan tasaprosenttia. Yhteisvastuu on kadonnut pääomien kanavoituessa Suomen ulkopuolelle kotimaisten investointien sijaan. Retorisella ja ideologisella tasolla on näivetetty universaalin hyvinvointivaltion ideaa, joka on aiheuttanut todellisuuksien erkaantumisen, jolloin hyvinvoivan keskiluokan on vaikea samaistua köyhän yksinhuoltajan kauhisteluihin maksullisesta kerhotoiminnasta päiväkodissa.

Työttömyyden ja köyhyyden lisääntyminen on eräs arka aihe. Tilastokeskuksen työttömyysluku, 146 000 työtöntä, vääristää työllisyysasteen, joka on todellisuudessa alle 70 prosenttia. Laajan työttömyyden ollessa yli 400 000 työtöntä, voidaan merkitä jälleen yksi epäonnistuminen eronneen hallituksen tiliin. Olemme Työttömien Keskusjärjestössä usein ilmaisseet huolemme nykykehityksestä. Universaalien palveluiden merkitys yhdenvertaisuudelle on kiistämätön. Hauras sosioekonominen asema, korkea työttömyys ja alhainen koulutus ovat poliittisia valintoja. Eriarvoisuuden vaaleissa me voimme julistaa kantamme näihin aiheisiin.