Ikäihmisten, vammaisten ja työelämässä olevien vastakkain asettelu rakenteellista vihapuhetta, jolla rahastetaan

Valtion ja kuntien päättäjille on 1990-luvun lamasta alkaen vakuutettu, että heidän on pystyttävä tekemään ”vaikeitakin” päätöksiä pelastaakseen Suomen talouselämän ja maamme tulevaisuuden. Julkisen vallan edustajilta on vaadittu toistuvasti leikkauslistoja, joilla heikennetään yhteiskuntamme puolustuskyvyttömimpien palveluja. Erityisenä uhkana kansalliselle hyvinvoinnillemme on nostettu suurten ikäluokkien ikääntyminen, joka merkitsee yhä suurempaa ikäihmisten palvelujen tarvetta.

Ikäihmisten ja nuorten, vammaisten ja terveiden, syntyperäisten suomalaisten ja muualta muuttaneiden vastakkain asettelu on rakenteellista vihapuhetta, jota ei tulisi sallia. Näin on kuitenkin päässyt tapahtumaan, jonka seurauksia maksamme nyt alimitoitettuina hoivapalveluina.

Samaan aikaan, kun eri kansanryhmien vastakkain asettelu ja heikommassa asemassa olevien syyllistäminen yleistyi, alettiin puhua kuntapalvelujen tehottomuudesta. Lääkkeeksi tehottomuudelle esitettiin ”markkinamekanismin” lisäävän julkisten palvelujen tehokkuutta, kun palvelut siirretään julkiselta tuottajalta kilpailutuksen kautta yksityiselle. Yksityinen pystyy näiden uskomusten mukaan tuottamaan palveluja tehokkaammin ja halvemmin. Nyt näemme käytännössä mitä siitä seuraa.

Näin sai alkunsa terveys- ja hoivabisneksen ennen näkemätön nousu. Kun Sosiaali- ja terveyspalvelujen yksimielisesti todettuja rakenneongelmia ja uudistamisen välttämättömyyttä alettiin valmistella uudeksi sotelainsäädännöksi, tunki ideologinen markkinausko uudistuksia valmistelevan virkakoneiston tärkeimmäksi ohjenuoraksi. Markkinauskoon hurahtaneille lobbareille ja konsulteille tulivat kulta-ajat. Näin soteuudistus ajautui pattitilanteeseen, johon ratkaisuksi alkoi hahmottua voiton tavoittelun ylivertaisuus palvelujen kehittymisen muutosvoimana.

Eduskunta muutti joitain vuosia sitten vanhuspalvelulakia siten, että käsite arvokas vanhuus poistettiin lakitekstistä. Muutoksen perusteluissa todettiin, että käsitteen poistaminen säästää verovaroja 300 miljoonaa euroa, kun ikäihmisen arvokkuutta ei tarvitse kunnioittaa hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Keräsimme nimiä muutosta vastaan, mutta vain parikymmentä kansanedustajaa ymmärsi huolemme. Meistä, jotka toimimme ikäihmisten ja vammaisten järjestöissä, tuntui elämän arvokkuuden sysääminen syrjään voiton tavoittelun tieltä ihmisarvoa loukkaavalta. Se tuntui suorastaan rakenteelliselta vihapuheelta. Vastakkainasettelu eri ikäryhmien välillä alkoi olla samankaltaista, kuin myöhemmin tavaksi tullut alkuperäisten suomalaisten ja maahan muuttaneiden vastakkain asettelu.

Onneksi kupla puhkesi soten loppusuoralla ja eduskuntavaalien edellä. Suurelle yleisölle on tullut oikeasti tietoon ylikansallisten pääomapiirien voiton tavoittelu vammaisten ja ikäihmisten palvelujen laadun kustannuksella. Kymmeniä valituksia ikäihmisten kaltoin kohtelusta on valvontaviranomaisten tutkittavana. Osa tapauksista on joutunut valtakunnan syyttäjän ja poliisiviranomaisten arvioitaviksi.

Jopa pääministeri totesi, että voiton tavoitteluun tähtäävä yksityissektori on ”väärällä toimialalla”, jos voittoa tavoitellaan ihmisarvon kustannuksella. Olisiko viimeistään tässä vaiheessa pääministerinkin syytä oivaltaa, että valtiota ei johdeta, kuten yritystä johdetaan. Kuntiakaan tai tulevia maakuntia ei johdeta, niin kuin keskisuurta yritystä johdetaan.

Kansalaisten perustarpeista huolehtimisella iästä, terveydentilasta tai jostain muusta henkilökohtaisesta syytä riippumatta on perustuslain suoja. Siksi soten ongelmat ovat toistuvasti törmänneet perustuslakivaliokuntaan. Lääkäreiden, hoito- ja hoivapalveluhenkilökunnan työ on yleishyödyllistä meidän kaikkien hyväksi tehtävää työtä, jonka arvostaminen on sivistysvaltion kovinta ydintä. Maksamme veroja siksi, että palvelut toimivat, raskasta hoiva- ja hoitotyötä tekevillä ovat inhimilliset työolosuhteet. Se on perusehto onnistuneelle hoito- ja hoivatyölle.

Äärimmilleen mennyt voiton tavoittelu on tehnyt osasta hoito- ja hoivatyöpaikkoja epäinhimillisiä. Se on johtanut monin paikoin myös henkilöstöpulaan, sillä fyysistä ja henkistä ylikuormitusta ei kestä pitkään kukaan.

Nyt jos koskaan on syytä palauttaa vammaisten ja ikäihmisten ihmisarvo. Asennemuutoksen tärkein reunaehto on oppia tajuamaan, että tilastonumeroiden takana ovat oikeat ihmiset niin asiakkaina kuin hoito- ja hoivatyöläisinä. Kenenkään ihmisarvoa ei saa loukata tai pitää yllä loukkaavaa kohtelua rakenteellisella vihapuheella.