Juice Leskinen kirjoitti nuorena miehenä teesin; Yhteisiä asioita ei ole. On vain henkilökohtaisia kokemuksia. Miten kukaan siis voi hoitaa yhteisiä asioita? Toinen teesi meni näin; Kukaan ei puhu tosiasioita. Ei ole olemassa objektiivista totuutta, on vain mielipiteitä. Viimeinen teesi liittyi siihen, miten ihmisen ajatusmaailmassa ei juurikaan tapahdu edistystä.

Nämä teesit ovat palanneet mieleeni useinkin, kun olen yrittänyt ymmärtää maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin liittyvää keskusteluilmapiiriä. Vasemmistolainen arvomaailma tuntuu olevan riittävä syy olla osa maahanmuuttokriittisten viholliskuvaa. Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta toimiminen onkin ’suvakkiutta’. Tämä jaksaa hämmästyttää. En ole maahanmuuton asiantuntija millään muotoa, mutta Juicen teesin mukaisesti, omasta subjektiivisesta kokemuksestani lienee tiedän eniten.

Synnyin 1972 ja elin lapsuuteni maalla. Ensimmäisen maahanmuuttajan olen nähnyt ’livenä’ ollessani melkein kouluikäinen. Olin isän ja kummisedän kanssa Tukholmassa. Pääsin metroon. Istuin tumman henkilön vieressä ja kysyin ihmetellen aikuisilta ’Onko hän karkulainen’? Lempeästi hymyillen paljon matkustellut kummisetäni vastasi; ’Pakolainen. Ehkä hän on, voidaan vaikka kysyä’. Etappi yksi. Minuun ei lapsena istutettu asennetta me vastaan muut. Päinvastoin. Sain humaania oppia siihen suuntaan, miten kiinnostua, kohdata, kysyä ja kuunnella.

Etappi kaksi. Kielitaitoni ei ole mitenkään kehuttava. Ikävä kyllä koulussa taisi pyöriä opiskelua enemmän tulevat teatteriharjoitukset päässä. En myöskään ollut sillä tavalla seikkailunhaluinen, että esim. interrail olisi ollut haaveenani. Ihailin niitä, jotka uskalsivat lähteä. Ennen aikuisikää en matkustellut kovin paljoa. Monikulttuurisuus oli kaukana arjestani. Silti en pitänyt muita kansalaisuuksia uhkana, jota olisi pitänyt pelätä.

Etappi kolme. Hyvin monenlaista teatterityötä tehneenä olen usein kokenut olevani etuoikeutettu. Turvallinen maa oli Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahaston käynnistämä turvapaikanhakijoiden ja kantaväestön kohtaamisia edistävä teatteriprojekti syksyllä 2016. Projektin ohjaaminen teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eritoten mietin silloin ja mietin vieläkin, miten ihmeessä saisimme mielenterveyspalveluihin tarpeeksi resurssia. Mielenterveysongelmia ja hoitamattomia traumoja on niin paljon.  Työryhmässä tutustuin ihmisiin, jotka olivat tulleet suoraan sotatantereen keskeltä Suomeen. Vihamielisyys ja pelko väkivallan jatkumisesta ei ainakaan auttaneet traumoista paranemista, päinvastoin.

Tämän oman taustani ja kokemukseni valossa, en voi olla ihmettelemättä sitä, miten kokonaisvaltaisesti maahanmuuttokriittisyys osalla arjen täyttää. Omassa tuttavapiirissänikin on useita itseni kanssa saman ikäisiä, hyvin samanlaisen taustan omaavia maaseudun tai pikkukaupungin kasvatteja kuin olen itse. Osan kohdalla en pysty ymmärtämään, mikä heidän subjektiivisessa kokemuksessaan maahanmuuttoon liittyen on ollut niin voimakasta, että se ylläpitää uhoa, vihaa ja viholliskuvaa. On perin surullista, jos elämästä puuttuu tätä kriittisyyttä isompi merkitys.

Onnettomuustutkintakeskuksen mukaan Suomen suurin turvallisuusriski on kansallisuudesta riippumaton rikoksiin johtava syrjäytyminen. Kun merkityksellisyys puuttuu eikä oikein millään tunnu olevan väliä, voi tehdä muille pahaa – eikä sekään lopulta tunnu miltään. Monien mielestä poliisiresurssia tarvitaan vahtimaan turvapaikanhakijoita. Ajattelisin, että lisäresurssia tarvitaan myös tutkimaan ja estämään rasistisia rikoksia. Historiasta pitäisi oppia. Vihaamalla ei ole ennenkään saatu aikaan kuin väkivaltaa ja ruumiskasoja, hätää, kärsimystä ja surua usean sukupolven ajaksi.

Toinen huolestuttava ilmiö on eripuraa ja vastakkainasettelua kasvattavat trollikirjoitukset. Juuri tästä syystä tieto on saatava takaisin arvoon. Tietoa tarvitaan myös siihen, että suomalaiset oppisivat paremmin tuntemaan maahanmuuton faktoja. Tätä nykyä keskenään sekoittuvat työperäinen maahanmuutto, humanitaarinen maahanmuutto ja kiintiöpakolaisuus. Maahanmuuttajista ylivoimaisesti suurin osa on tullut Suomeen työn ja perheen takia, ei turvapaikkaa hakeakseen. Maahanmuuttokriittisten yleinen hokema on, että viher-vasemmisto haluaa ’ottaa’ mahdollisimman paljon turvapaikanhakijoita. Koko hokema on ajattelematon. Lukuun ottamatta hyvin pientä kiintiöpakolaisten ryhmää, ei turvapaikanhakijoita ’oteta’. Maahan saapuu omatoimisesti vaihteleva määrä ihmisiä, jotka jättävät turvapaikkahakemuksen. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset velvoittavat, että ne on käsiteltävä ja suojelun tarve arvioitava. Hakemuksen käsittely riippuu resursseista.

Medialla ja sen valinnoilla on tiedotuksessa tärkeä rooli, mutta osansa voisivat tehdä myös poliittiset puolueet. Vaalien alla maahanmuutosta on väkisin tehty jonkinlaista valtion vihollista. Populististen, jopa pakkomielteisten, uhoavien, mustavalkoisten ja kovasydämisten kannanottojen tilalle soisi maltillista keskustelua ilman tunnekuohuja. Maltilliseen keskusteluun kuuluu oman kannan lisäksi toisten kuuntelu. Maahanmuutosta pitää pystyä puhumaan ilman kiihkoa ja vastakkainasettelua. Keskustelua voi olla ilman rasismia, ilman eri ihmisryhmien, kansalaisuuksien ja uskontojen syyllistämistä.

Luotan tulevaisuuteen ja siihen, että Juicen viimeinen teesi voidaan ehkä sittenkin kumota. Ehkä tulevien, monikulttuurisuuteen syntyneiden ja tottuneiden sukupolvien myötä ajatusmaailmoihin, asenteisiin ja ilmapiiriin saadaan sellaista edistystä, jossa uhkien sijaan mietitäänkin mahdollisuuksia. Lopulta on taas kyse ennen kaikkea ihmisyyden kunnioittamisesta. Meillä kaikilla on subjektiivinen kokemuksemme, tarina, eletty elämä. Kunnioitetaan sitä. Myötätunnon avulla se onnistuu.

Piia Kleimola, teatteri- ja draama-alan toimija, yrittäjä, Kouvola,
Kaakon eduskuntavaaliehdokas, vas (sit)