Esperantolehden 3/2012 pääkirjoitus

Meillä Suomessa on kaksi kielipoliittista yksimielisyyttä ja yksi erimielisyys. Aloitetaan erimielisyydestä. Se on tietenkin kotimaan kaksikielisyys, joka nostattaa intohimoja joskus niissäkin, jotka eivät sen kanssa joudu suoranaisesti tekemisiin. Tasavallassa on ollut yhdeksänkymmentä vuotta lailla taattu kahden virallisen kielen tasa-arvo. Sellainen koulutuksen tasa-arvo, joka antaa kaikille kurkistusikkunan yhteisen kotimaan toiseenkin kieleen, on vasta neljäkymmentä vuotta vanha; vasta peruskoulu saattoi kaikki oppilaat toisen kotimaisen alkeitten äärelle, samaten kuin vieraittenkin kielten. Erilliskouluajan kansakoululaiset jäivät niitä ilman. Kun peruskoulua luotiin ja sen opetussuunnitelmasta ja tuntijaosta käytiin yhteiskukunnallista keskustelua, toisen kotimaisen kielen asema oli kiistanaihe ja on edelleen. Eräs vanha ja kokenut kouluntarkastaja veistikin aikoinaan, että korkeimmalla poliittisella tasolla, eduskunnassa, keskustellaan vain kahdesta kouluaineesta, ruotsinkielestä ja uskonnosta, ja niistä vain ollako vai eikö olla -tasolla.

Siitä pääsemmekin yksimielisyysasioihin. Ensiksi: Varmasti kaikki ovat yhtä mieltä vieraitten kielten taidon tarpeellisuudesta ja pitävät tärkeänä, että niitä opitaan jo peruskoulussa. Toiseksi meillä on sangen yleisesti omaksuttu ajatus, että kansalaisten pitäisi osata ”globaalia” englantia ja lisäksi jotain muuta vierasta kieltä. Englannin opiskelu onkin käytännöllisesti katsoen sataprosenttista. Peruskoulua ei voi käydä osallistumatta englannin opetukseen. Meillä on samankaltainen englannin valta- ja arvoasema kuin oli alueellisesti venäjänkielellä Neuvostoliitossa ja sen vaikutusalueella. Englannin yksimielinen arvostus on siis todellisuutta. Toinen sinänsä arvostettu tavoite, monipuolinen kieltenopetus ja sen seurauksena kansalaisten laajeneva kielitaito, näyttää jäävän vähäisemmälle. Miksi – ainakin rahan vuoksi. Tarpeita ja hyvää tahtoa on aina enemmän kuin aineellisia mahdollisuuksia, varsinkin kun tosipaikan tullen ”harvinaisten” kielten takaamista ei sittenkään aina pidetä niin kovin tärkeänä, sillä ”osataanhan sentään kaikkialla sitä englantia”.

Toista kotimaista kieltä koskevaa erimielisyyttä saattaa syventää se, että sen voidaan ajatella vievän voimavaroja nimenomaan muilta vierailta kieliltä kuin englannilta. Ainakin niin lienee, että monet peruskoulun ja lukion oppilaat ja heidän vanhempansa epäröivät lisäkielivalintoja, koska ei haluta ottaa raskasta ohjelmaa eikä epäonnistumisen riskiä. Niin ryhmät jäävät pieniksi ja niitä ei aina aloiteta ollenkaan. Kunnat määrittelevät kieliohjelman käytännön toteutumismahdollisuudet budjettivuosittain. Kulttuurikurkistusikkunoitten ruutujen koko noudattaa kansantalouden suhdanteita.

Esperantistinäkökulmasta on aina suunnattava pikku piikki ”globaalia” englantilaistamista kohtaan. Sehän on valtaa ja voimaa, joka oli ja on edelleen britti-imperialismin ja sittemmin Yhdysvaltain maailmanvaikutuksen seurausta. Tulevina vuosikymmeninä ja -satoina nähdään, mikä on seuraava vaihe. Toivottavasti se on kehitystä meidän edustamaamme tasa-arvon ja vapauden suuntaan. Englannin valta-aseman vertaaminen venäjän asemaan menneen maailman Neuvostoliitossa kuvastanee esperantistien suhdetta englantiin ja miksei muihinkin laajassa kansainvälisessä käytössä oleviin apukieliin: Venäjää pienempien neuvostotasavaltojen useimmat ihmiset osasivat venäjää, monet varsin hyvin, ja joutuivat käyttämään sitä päivittäin, mutta eivät he siitä kuviosta erityisemmin pitäneet.