Avaan ajatteluani kertomalla kolmesta kohtaamisesta.

 

Jäin Helsingissä kuuntelemaan romanialaisia katusoittajia. Ohi kulkeva mies sanoi minulle, että tuollaiset pitäisi poistaa maasta. Vastasin siihen, että kyllä he ovat ihan laillisesti tänne tulleet ja yrittävät tulla toimeen laillisella työllä. Ja että he ovat Jumalan kuvia niin kuin sinä ja minä. Puheisiin ruvennut mies ei jatkanut keskustelua.

 

Viime eduskuntavaalien alla satuin torille perussuomalaisten teltan vaiheille ja tartuin tilaisuuteen kysyä, onko puolue virallisesti kaksikielinen, kun sillä on ruotsinkielinenkin nimi. Kukaan paikalla olleista useista ehdokkaista ei tiennyt, mutta joku soitti jonnekin ja vastasi sitten, että on kyllä. Selvitin asiaa puolueen säännöistä, mutten löytänyt muuta mainintaa kuin tuon nimen ”Sannfinländare”. Sen voi ymmärtää niin, että ”me olemme oikeita ja jotkut muut vääriä”.

 

Ulkomailla puolue on käyttänyt itsestään nimeä ”True Finns” tai ”The Finns Party”, jotka ovat ehkä vielä vahvempia nationalistisia määritelmiä. Sellainen ajattelu ei kuulu minun maailmaani.

 

Niin ikään viime vaalien alla sain tilaisuuden vaatia erään paneelin osanottajia ilmoittamaan ilman sarvia ja hampaita kantansa työ- ja virkaehtosopimusten yleissitovuuteen. Kokoomuksen ehdokas oli halukas sen poistamaan. Nythän se on kokoomuksen vaalitavoitteena: se haluaa rikkoa sopimusyhteiskunnan perustaa ja siten raivata tilaa villeille työmarkkinoille.

 

Raumalainen sananparsi ”kom buuro sata, ei kööhäl ol lusikka” kuvaa osuvasti, miten kapitalistinen talous tuottaa – ja tempoilee! – tehokkaasti ja jakaa epäoikeudenmukaisesti. Politiikka on taistelua lusikoista, sanotaan sitä vaikka luokkataisteluksi.

 

Tuomo Grundström