Jo vuosia on tähdätty kuntien määrän vähentämiseen ja kuntien koon suurentamiseen. Niin pyritään ”järkevämpään voimavarojen käyttöön ja palvelujen parantamiseen”. Uudistuksen menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu vapaaehtoisen pakon menetelmä. Sen avainsanoja ovat kustannusvastaavuus, huoltosuhde, ikääntyminen, kestävyys, muutoshaasteet…

Meille on viime vuodet todisteltu, että väen väheneminen ja sen iän kohoaminen on kehityssuunta, joka vie vääjäämättä tuhoisaan tulevaisuuteen – että väestöpyramidin muuttuminen lähes tasapaksuksi torniksi olisi kehnoa kehitystä. Niinhän ei tietenkään ole, vaan päinvastoin: Me olemme saavuttaneet sellaisen kehitysvaiheen, jossa ei tarvita väestöpyramidin leveää kantaa, koska lapsikuolleisuus on painettu minimiin, eikä sillä ole terävää huippua, koska niin monet saavuttavat korkean iän. Kuvion keskivaiheillakaan ei ole enää pahoja painumia eikä pahkoja, koska viimeisestä todellisesta väestökatastrofista on jo seitsemän vuosikymmentä.

Huoltosuhde on poliittinen käsite. Tietenkin työikäisten suhteellinen osuus koko väestöstä vähenee ja eläkkeellä olevien osuus nousee. Nousee myös tuotannollisen työn tehokkuus. Siitä tehostumisesta voi ja pitää ottaa riittävä osuus palveluihin, joita ihmiset tarvitsevat. Vain siten voi rahatalousjärjestelmässä suunnata ihmistyötä sinne, missä sitä tarvitaan. Siis ottamalla verotuksella hyödykkeiden ja varsinkin haitakkeiden luomasta rahaliikenteestä varaa niitten käsien työllistämiseksi, joita keskinäinen huolenpito tarvitsee. Se on jakokysymys.

Huolenpito, lähipalvelut ovat kunnan tehtäviä. Kunta on kansalaista lähimpänä oleva julkisvalta.

Meneillään oleva kuntauudistus – sen yritys – perustuu suuruuden ekonomiaan, suuriin väkimääriin, korkeisiin kehyssummiin ja palvelun teolliseen tehostamiseen. Perusteisiin ei puututa: Sama kuntalaki sääntelee niin tiheimmin asuttujen kuin vähäväkisimpienkin seutujen paikallishallintoa. Erot ovat suunnattomia. Siihen uudistus ei tartu, vaikka kuntien kokoa kasvatetaan ja lukumäärää vähennetään.

Entä jos käännyttäisiinkin aivan toiseen suuntaan? Mitäpä jos kunnat eivät olisikaan mahdollisimman suuria, jotkut asukasluvultaan valtavia, vaan kaikkien kuntien asukasluku olisikin vaikkapa tuhannen ja kymmenentuhannen välillä. Se merkitsisi kaikkein suurinta muutosta taajaväkisillä alueilla. Sellaisella kunnalla olisi hoidettavanaan terveyskioski, lastentarha tai päivähoitorengas, koulun alaluokat, yhteistalo, nuoriso-ohjaaja, kodinhoitajia, palvelutalo… Lähimmät lähipalvelut vaaleilla valitun hallinnon hoidossa. Maailmalla on paikallishallintomalleja, joissa jokainen kansanvalitsema  joutuu ottamaan oman vastuualueen. Pienkuntamallissa se on mahdollista.

Lähikunta tarvitsee toverikseen kansanvaltaisen aluehallinnon. Nykyisenlaisesta maakuntamallista ei siihen ole, vaan sen johdossa pitää olla vaaleilla valittu maakuntavaltuusto.

Noilla ajatuksilla ei tietenkään ole etenemisen mahdollisuuksia. Liian radikaaleja ne ovat, niin kuin ovat olleet elinkeinovapaus, yhtäläinen äänioikeus, uskonnonvapaus, oppivelvollisuus ja monet muut mahdottomat.