NIIN MONTA JARISILLANPÄÄTÄ

(tekstin kirjoitin vuosi sitten julkkiskohun tullessa ulos joka tuutista. Nyt on hiljaisempaa, mutta asia liian monen kohdalla edelleen hoitamatta).

ansaitsisi tulla hoidetuksi. Useimmat heistä hoitaa kuitenkin vasta hiekkahoito. Hauta.
Silmät eivät avaudu, vaikka kaveri kuolee rinnalta, perhe lähtee ja peilistä katsoo pelkkä eilisen päivän ”gregorypeck”. Vielä on latua maisteltavana.

Miksi hoitoon ei lähdetä, miksi addikti on se viimeinen, joka tunnustaa oman hoidon tarpeen? Miten se on mahdollista?
Se on mahdollista niin kauan kuin löytyy käyttöä mahdollistavia tekijöitä tai ihmisiä. Aina löytyy. Ne samat tekijät tai ihmiset, jotka mahdollistavat hyvän elämän saattavat addiktin ympärillä päätyä tahtomattaan myös sairauden mahdollistajiksi. Läheiset, työnantaja, media, jopa yleisö. Läheiset auttaessaan, salatessaan, jopa rahoittaessaan addiktin elämää pitävät kulissit pystyssä.

Viihdetaiteilija elää julkisuudesta ja julkisuudessa. Hänen työnsä tarvitsee sitä, pelkkä itsekseen viheltely ei tuota. Se, että hän on niin sanottua vapaata riistaa kuuluu hänen työnsä kuvaan. Työnantajalla puolestaan on yleensä vastuu hoitoonohjauksesta, kun on kyse päihderiippuvuudesta. Ellei työntekijä lähde hoitoon, työsopimus yleensä päättyy. Viihdealalla tämä ei näyttäisi oikein toimivan ja joskus jopa näyttäisi olevan se ”myyvä tekijä”, ellei esiintyjästä enää muuta irtirevittävää riitä. Surullista sekin.

On tunnettua, että kun riippuvuuden ongelmat alkavat näkyä töissä, on sairaus saanut jyllätä ihmisellä jo vuosikausia. Kun riippuvuus on näkyvillä, ei riippuvainen itse pysty enää kontrolloimaan sen etenemistä. Siksi on turha hokea, että ota itseäsi niskasta ja laita korkki kiinni, lopeta käyttö. Sen jokainen riippuvuussairaudesta toipuva tietää. Apua tarvitaan.

Päihderiippuvainen harvemmin, sairauden edetessä pitkälle, pystyy ottamaan vastuuta sen kummemmin sairaudestaan, kuin käyttäytymisestään. Hän näkee asiat toisin kuin läheiset tai yleisö. Hän käyttäytyy ristiriitaisesti ja järjenvastaisesti:”mä vannon, mä vannon huomenna sekoiluni päättyy” – mutta ei pääty, vaan jatkuu. Entistä rankempana. Toisena päivänä hän tunnustaa riippuvuutensa ja säälipisteitä ropisee laariin. Taas tuli lisäaikaa.

Päihderiippuvuus tuottaa tietynlaista käyttäytymistä, ei tietynlaisia ihmisiä. Jokainen riippuvainen on sairautensa vanki. Jokaisen riippuvaisen sisällä asuu se huipputyyppi, jonka me joskus kauan sitten näimme. Sitä me kaipaamme. Siksi meidän jokaisen on tehtävä se ainoa mitä voimme: lopetettava vahingollinen auttaminen; salailu, jeesaaminen, kannattelu. Paras ja rakastavin sekä myös ainoa teko on ohjata kaveri toipumiskeskeiseen hyvään hoitoon. Muuten autamme kaverin hautaan.

Toivon kaikille näille Suomen noin 300 000 työssä käyvälle ”jarisillanpäälle” lyhintä tietä hyvään päihdehoitoon ja sitä kautta sitten sitä ”onnea matkaan”