Oikeistolainen koulutuspolitiikka – opiskelijoiden
mielenterveyttä rapauttamassa

Teksti: Jaakko Muilu

Opiskelijoiden mielenterveys on hälytystilassa, selviää vuonna 2016 julkaistusta
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön tutkimuksesta. Tutkimuksesta käy ilmi, että
psyykkisiä ongelmia kokee 29,3% opiskelijoista – siis lähes joka kolmannes. Tämän
lisäksi masennusoireista kärsii 18,8% ja ahdistuneisuusoireista 19% opiskelijoista.
Opiskelijoiden mielenterveys on kaikilla mittareilla mitattuna kehittynyt radikaalisti
huonompaan suuntaan.

YTHS:n tilastot ovat karua ja selvää luettavaa. Opiskelijat oireilevat jatkuvasti
enenevissä ja pahenevissa määrin mielenterveydensä kanssa. Prosenttiosuudet ovat
niin suuria ja kehityskulku niin suoraviivainen, ettei ongelmaa voida tarkastella vain
individualisesti, vaan perspektiiviä on laajennettava makrotasolle. Opiskelijoiden
mielenterveysongelmat ovat seuraus; heijastuma yhteiskunnallisesta kehityksestä ja
toteutetusta koulutuspolitiikasta.

Kuten kaikki yhteiskunnan sektorit, myös koulutuspolitiikka heijastelee laajempaa
arvopohjaa ja ajattelutapoja, jotka yhteiskunnassa vallitsevat. Koulutuspoliittisesti
relevanteimpina voidaan mainita toisaalta uusliberalistiset ajatukset tehokkuuteen ja
voitontavoitteluun pyrkimisestä, ja yksityisen sektorin ylivoimaisuudesta näiden
tuottajana. Toisaalta taas klassisen oikeistolainen, uusklassiseen taloustieteeseen
pohjaava ajatus ihmisestä enenevissä määrin rationaalisena toimijana, oman onnensa
seppänä ja individualistina, jolle tulee tarjota lähtökohtien tasa-arvo ja negatiiviset
vapaudet itsenäiseen pärjäämiseen elämässä. Tätä havainnollistaa esimerkiksi
sosiologian professori Jani Erola vuonna 2010 julkaistussa kirjassa Luokaton Suomi.
”Yhteiskunnalliseen keskusteluun on tullut uusi sävy: yksilöllisyyttä, menestystä ja
kapean kansanosan vaurastumista on alettu pitää itsestäänselvyytenä.

Uusliberalistisessa markkinataloudessa ihminen kutistuu pelkäksi kuluttajaksi.”
Toisaalta taas samanaikaisesti – ja ristiriitaisesti – koulutuspolitiikkaa ohjaa
päämäärätietoinen tarkoitus saattaa korkeakoulut vahvasti valtiovallan talutusnuoraan
ja toimimaan valtion intressien mukaisesti talouskasvua, innovaatioita ja osaavia
työntekijöitä elinkeinoelämän tarpeisiin tuottaen. Viime aikaisia esimerkkejä tällaisesta
koulutuspolitiikasta ovat esimerkiksi yliopistojen rahoitusmallin sekä
opiskelijavalintojen uudistukset, joiden tarkoituksena on lisätä yliopistojen

työelämärelevanssia, hankaloittaa toisen tutkinnon suorittamista sekä nopeuttaa
ihmisten opintopolkua välivuosia karsimalla.

Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että oikeistolainen koulutuspolitiikka pohjaa
toimintansa uusklassisesta taloustieteestä omaksutulle homo economicus
-ihmiskuvalle, jonka mukaan ihminen typistyy rationaaliseksi ja kalkyloivaksi oman
edun tavoittelijaksi. Tällainen ihmiskuva on toisaalta filosofisesti ja eettisesti
kyseenalainen, mutta myös kognitiotieteilijöiden toimesta virheelliseksi todistettu.
Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi behavioristista taloustiedettä edustavat ekonomisti
Sendhil Mullainathan ja kognitiotieteilijä Eldar Shafir. Heidän tutkimuksensa osoittavat
miten puute – puutostila jostain tarvehierarkian peruskomponentista – ei ainoastaan
implisiittisesti vaikuta työmuistimme kuormittumisen kautta kapasiteettiimme
päätöksien ja työn tekemiseen, vaan myös eksplisiittisesti heikentää abstraktia
ajattelukykyämme ja vaikuttaa näin esimerkiksi älykkyysosamäärätestien tuloksiin.

Behavioristinen taloustiede osoittaa tutkimuksissaan monet uusklassisen taloustieteen
premissit virheellisiksi: ihminen ei ole rationaalisesti toimiva, asioiden hyöty- ja
haitta-arvoja laskeva laskelmoiva robotti, vaan ihmiseen ja ihmisen kapasiteettiin
opiskella tai tehdä päätöksiä vaikuttavat laajat tekijät sosioekonomisesta asemasta
perhetaustaan, sosiaalisiin verkostoihin ja akuuttiin taloustilanteeseen. Olemme alttiita
ympäristön ärsykkeille ja toisaalta kykenemättömiä toimimaan rationaalisesti stressitai puutostilassa.

Oikeistohegemoninen koulutuspolitiikka perustaa siis jo lähtökohtaisesti linjauksensa
dogmaattiselle ja virheelliselle ihmiskuvalle – siis virheellisille lähtökohdille. Tämä
havainto on keskeinen selittävä tekijä opiskelijoiden mielenterveystilastoja
analysoidessa. Tehokkuuteen ja ylimalkaiseen kilpailuun perustuva ajatusmalli sulkee
pois ihmisten heterogeenisyyden – se ei ota huomioon yksittäisiä eroja
sosioekonomisissa taustoissa, sukupuolessa, etnisessä taustassa, iässä tai muissa
tekijöissä. Se pyrkii supistamaan opiskelijat tiukasti ihannekansalaisen muottiin
puristetuksi komponentiksi, jonka primäärinen funktio on nopea valmistuminen
valtiontalouden tasapainottamistoimia varten. Tämä taas luo usein herkässä ja nuoressa
iässä olevalle opiskelijalle kognitiivisen dissonanssin; epätoivon ja ahdistuksen tunteen,
kun yhteiskunnalliset odotukset ovat ristiriidassa niin omien intressien ja passioiden
kuin voimavarojen ja eettisten arvojen kanssa. Vallitseva koulutuspolitiikka pyrkii
normalisoimaan vain kapealle kansanosalle sopivan opiskelutahdin ja -tavan
valtavirraksi. Tuhoisin seurauksin. Osalle vallitseva doktriini tietysti sopii, mutta
osoittaa sekä äärimmäistä naiiviutta että psykologista ja sosiaalitieteellistä
tietämättömyyttä, ignoranssia, väittää kiristyvän kilpailun ja tehokkuuden tuovan hyviä
lopputuloksia jokaisen ihmisen kohdalla.

Kehityksen päättömyyden todistaa kaikista parhaiten se, ettei nykyinen
koulutuspolitiikka ole hedelmällistä edes sen omista premisseistä käsin. Terveyden ja
hyvinvoinnin laitos on uusimmassa selvityksessään (2018) laskenut, että syrjäytyminen
maksaa yhteiskunnalle 370 000 euroa per syrjäytynyt henkilö. Syrjäytymisen
terminologia on kuitenkin ongelmallinen, sillä syrjäytynyt määritellään usein
kapeakatseisesti vain koulu- tai työpaikan puuttumisen kautta. Nykyisin kuitenkin myös
monet nuoret korkeakoulutetut ja korkeakouluopiskelijat joutuvat joko jättämään
työnsä tai opiskelunsa kesken ja jäämään pitkille sairaslomille mielenterveyden
ongelmien vuoksi. Vaikka ihminen pystyisikin palaamaan opintojensa tai töidensä
pariin, tulee lasku menetetyistä opiskelu- ja työvuosista silti yhteiskunnalle suureksi.
Osa ei koskaan palaudu takaisin työkykyiseksi ja osa kitkuttelee vuosikausia hämärän
rajamailla selviten juuri ja juuri jokapäiväisistä arki- ja työaskareistaan

Kuten Mullainathan ja Shafir tutkimuksissaan osoittavat, stressaantunut tai ahdistunut
ihminen ei myöskään kykene kuormittuneen työmuistinsa vuoksi käyttämään koko
kapasiteettiaan hyödyksi. Nykyisen koulutuspolitiikan seurauksena hukkaamme
opiskelijoiden ja koko akateemisen maailman potentiaalin, kun yliopistoissa ei jää
riittävästi aikaa ja aivokapasiteettia asioiden sisäistämiseen, pohtimiseen,
ymmärtämiseen ja sitä kautta laadukkaan tutkimuksen tekemiseen. Samanaikaisesti
taas rahoitusmallin uudistukset ohjaavat yliopistoja hylkimään toisen tutkinnon
suorittajia, perheellisiä, työssäkäyviä ja uudelleen kouluttautujia, vaikka
opetusministeriön glorifioituna tavoitteena on jatkuvaan oppimiseen pyrkiminen. Usein
vielä ironisesti samassa kappaleessa edellä esitettyjen toimenpiteiden kanssa.

Jos siis tavoittelemme parempaa työllisyysastetta, talouskasvua, nuorten syrjäytymisen
ehkäisyä, jatkuvaa oppimista, tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja
kärkiosaamista, ajaa oikeistolainen koulutuspolitiikka itsensä nurkkaan. Se on
kontraproduktiivista ja kääntyy lopulta itseään vastaan seurauksin, joita jälkipolvet
saavat selvitellä vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Oikeistolainen koulutuspolitiikka
on paitsi tieteellistä kestämättömäksi todistettua, myös vanhakantaista ja kriittistä
tarkastelua kestämätöntä.

Feministinen koulutuspolitiikka haluaa premissitasolta lähtien haastaa koko
fundamentaalisen katsantokannan koulutuksesta instrumentaalisena elementtinä, joka
nuorten tulee äärirajoilleen venyen raapia läpi ahdistuskohtausten ja pakahduttavan
stressin ympäröimänä. Nykyinen koulutuspolitiikka ei ole ainoastaan tehotonta,
sosiaalitieteellisesti virheellistä ja eettisesti kyseenalaista, vaan myös syrjivää ja
toiseuttavaa. Se luo arvopohjaisen asetelman, jossa tehokkuuteen, kiristyvään
opiskelutahtiin ja kasvavaan paineeseen kykenevä opiskelija on status quo, johon
kaikkien muiden pitäisi oman mielenterveyden kustannuksella pyrkiä.
Oikeistohallituksen määritelmä opiskelijan ihmisarvolle on puhtaan välineellinen: jos et
pysy kiihtyvässä kyydissä mukana ja onnistu keräämään opintopisteitä, et ole minkään
arvoinen opiskelija.

Feministinen koulutuspolitiikka ei perusta rakennuspalikoitaan dogmaattisille
ajatuksille ihmisestä rationaalisesti operoivana tietokoneena tai ikivanhalle eetokselle
raskaan työnteon itseisarvollisesta merkityksestä, vaan antaa tilaa, aikaa ja aitoa
ymmärrystä ihmisten yksilöllisille eroille opiskelijoina, oppijoina, ihmisinä ja
yhteiskunnallisina toimijoina. Se ei oleta, vaan on tietoinen yhteiskuntamme
kahlitsevista ja eriarvoistavista rakenteista sekä normeista ja mahdollisuuksien
tasa-arvon toteutumattomuudesta. Niukkuuden, tehokkuuden ja opiskelutahdin
kiristämisen sijaan se pyrkii ihmisten heterogeenisyyden huomioimalla emansipaatioon
ja antamaan jokaiselle tosiasiallisen mahdollisuuden koulutukseen, itsensä
sivistämiseen ja hyviin uramahdollisuuksiin. Feministisen koulutuspolitiikan tulokset
olisivat niin seurauseettisesti kuin mielenterveydellisesti positiivisia ja vaikutukset
eivät näkyisi ainoastaan oppimistuloksissa, vaan myös inhimillisesti ihmisten
jaksamisessa, itsetunnossa ja kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Feministinen
koulutuspolitiikka on edistyksellistä ja avantgardistista koulutuspolitiikkaa, joka toimisi
yhteiskuntapoliittisena elementtinä pyrkimyksessä kohti oikeudenmukaisempaa
maailmaa, jossa jokainen kansalainen ansaitsee positiivisen vapauden ja aidon
mahdollisuuden hyvään elämään. Se olisi yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima, joka
antaisi nuorille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.