Rasismi yliopistolla

Teksti: Aracelis Correa

Helsingin Sanomien tuoreeseen artikkeliin haastateltu Brigita Krasniqi kuvaa rasismin olevan yliopistossa arkipäiväistä. Luennoitsija tai opiskelukaverit saattavat heittää rasistisia vitsejä, sitseillä naureskellaan vähemmistöryhmien stereotypioille ja akateeminen maailma on valkoisuuden hallitsemaa. Rasismi näkyy myös tietyn näköisten ihmisten sulkemisella suomalaisuuden ulkopuolelle. Ei-valkoisille opiskelijoille puhutaan oletuksena englantia suomen sijaan ja oletetaan, että kyseessä on vaihto-oppilas.

Rasismi on yliopistolla näkynyt myös rasistisina järjestöinä ja heidän räikeän rasistisina kannanottoinaan. Kannanotot lähentelevät jopa rotuopin ja natsien käyttämää retoriikkaa kuvaten eri kansalaisuuksien tunnistamista ulkonäön perusteella luonnolliseksi. Samaan ilmiöön liittyvät julistukset siitä, kuinka ulkomaalaisia ei saisi päästää yliopistolla päättäviin tahoihin.

Rasismin yksi ilmenemismuoto on viha; suorat kannanotot, kiusaaminen ja perään huutelu. Viha on ilmenemismuotona suora ja selkeä, mutta ei ainoa. Synnymme rasismin läpäisemään yhteiskuntaan, joka näkyy vihan lisäksi etuoikeuksina, tietämättömyytenä ja siinä, mitä pidetään yleisesti hyväksyttynä tai normina. Etuoikeuksina suurella osalla valkoisesta väestöstä on muun muassa esimerkki itsensä kaltaisista yliopisto-opiskelijoista, mahdollisuus opiskella yliopistolla kenenkään kyseenalaistamatta kuuluvatko he sinne, sekä vapaus suoriutua opinnoistaan vaikka rimaa hipoen joutumatta kyseenalaistamaan jatkuvasti myös itse, kuuluuko yliopistoon. Tietämättömyys ilmenee etuoikeutena olla tiedostamatta rasismin rakenteellisia muotoja tai tapoja, joilla sitä toistetaan ja tuotetaan jatkuvasti uudelleen, jopa omissa tietämättömissä heitoissa tai tavoissa kohdata muut. Myös se, että näistä asioista ei koeta tarpeelliseksi kouluttaa ihmisiä, on osa tietämättömyyden ​osa-aluetta. Normina yliopistossa näkyy valkoisuus, se, ettei rasismia tunnisteta sekä opetuksen eurosentrisyys.

Ei-valkoisena opiskelijana yliopisto-opiskeluun liittyy paljon epävarmuuksia. Yhtenä niistä kysymys: ”kuulunko tänne”. Akateemisessa maailmassa representaatio on surkeaa. Ympärillä näkyy vain valkoista ja itsensä kaltaisen tyypin voi nähdä pystyvän yliopisto-opiskeluun vain katsomalla peiliin Porthanian vessassa. Tutkijat, luennoitsijat ja yliopiston korkeissa viroissa istuvat ovat valkoisia. Heidän näkeminen laittaa pohtimaan, minne minunlaiseni kuuluisi päätyä. Yksikin huolimaton ja tietämättömyydestä kumpuava kommentti riittää vahvistamaan jo valmiiksi kalvavia epäluuloja.

Elina Kilpi-Jakonen on todennut, ettei koulutuksen yhdenvertaisuus toteudu Suomessa. Kaikki nuoret eivät opiskele korkeakouluissa taustastaan huolimatta. Suurempiosaniin sanotusta valtaväestöstä päätyy korkeakouluihin verrattuna vastaavaan osaan ”maahanmuuttajataustaisista”. Kilpi-Jakonen toteaakin, että olisi tärkeää selvittää, mistä ero johtuu, jotta koulutuksesta voisi tehdä tasa-arvoisempaa.

Ainakin yliopisto-opetuksen eurosentrisyys mainitaan sekä Helsingin sanomien artikkelissa, että Fem-R:n blogissa artikkeliin liittyvässä Jasmin Assulinin ​kommentissa. Yliopistolle tarvitaan representaatiota, jota sieltä tällä hetkellä puuttuu. Yliopiston virkoihin ja ylioppilaskuntiin tarvitaan ihmisiä eri taustoista ja käsiteltäviin aineistoihin materiaalia myös länsimaiden ulkopuolelta. Kun opiskelijoille järjestetään tapahtumia, ne on suunniteltava jokaista ajatellen. Yliopistoa on tietoisesti rakennettava kaikille, jotta se ei tuntuisi omalta vain osalle. Muun muassa tähän feministinen koulutuspolitiikka pyrkii.

Pelkät yksittäiset teot eivät kuitenkaan riitä. Vaaditaan laajempaa ilmapiirin muutosta, joka lähtee niin yhteisistä pelisäännöistä kuin yksilöistäkin. Oman puheensa sensuroiminen rasistisista ja ulossulkevista kommenteista on varmasti haastavaa, jos sitä ei ole joutunut tekemään koskaan ennen. Uskallan kuitenkin väittää, että se ei ole mitään verrattuna siihen, että joutuu jatkuvasti pelkäämään tiettyjen puheenaiheiden kohdalla toisen sanomia sanoja kuin ladattua verbaalista asetta. On myös raskasta tulla suljetuksi suomalaisuuden ulkopuolelle pelkän ulkonäköni takia ja selittää rautalangasta jokaiselle englantia itselle automaationa puhuvalle, miksi se ei ole ok, vaikka hän tarkoittikin vain hyvää. Kuinka kyse ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen intentiosta. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Ettei tämä kaatuisi vaan osan harteille, on kaikkien osallistuttava.

Jotta rasismista päästäisiin eroon kokonaan, täytyisi maailma rakentaa alusta uudelleen. Sen sijaan, voimme yliopistossa pyrkiä tiedostamaan rakenteellisen rasismin olemassaolon ja reflektoida jatkuvasti omaa toimintaamme suhteessa siihen. Tähän päästäksemme tarvitaan koulutusta. Tarvitaan selkeät ohjeet, kuinka toimia rasismia todistaessa. Ohjeet, kuinka tarkkailla sen toteuttamista omassa käytöksessä. Yliopistohenkilökunnalla tulee olla työkalut toimia, kun joku ilmoittaa kokeneensa rasismia. Lisäksi rodullistetuille opiskelijoille tarvitaan tukea rasismin kohtaamiseen kuinka toimia ja avata suunsa, tai jättää kokonaan reagoimatta, ja jaksaa vielä eteenpäin.

Kaikki tämä on vielä toistaiseksi tekemättä. Fem-R:n blogin kommentissa Assulin kirjoittaa siitä, kuinka vähemmistöön kuuluvan kynnys puuttua sortaviin rakenteisiin nousee ylitsepääsemättömäksi, kun suun avaamiseen reagoidaan kuten Krasniqin jakamiin kokemuksiin. Reaktio oli tyypillinen rasismiin puuttuville keskustelunavauksille – kieltämistä, vähättelyä ja jopa itse henkilöön kohdistuvaa vihapuhetta. Tämän on loputtava. Muutokseen pystytään vain, kun vääryyttä kohdanneet voivat avata turvallisesti keskustelun kokemastaan.

Rasismiin reagoimisen ei tulisi kuitenkaan olla vain sen kohteeksi joutuvien ihmisten vastuulla. Joka ikiseen rasistiseen kannanottoon ja kommenttiin yliopiston sisältä tulee reagoida. Rasismi täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Kannanotot on tuomittava ja niitä vastustavan valtaosan on tehtävä itsensä näkyväksi. Traumaattisissa tilanteissa kaikista tärkeintä on, ettei rasismin uhrille tule sellainen olo, että jää yksin.

Mitä tulee rasismin kokemiseen, en voi puhua kenenkään muun puolesta. Uskokaa tai älkää, rasismia kokevat eivät ole homogeeninen, yksimielinen porukka. Itse kuitenkin koen, että kaikista pahin rasismin muoto on sellainen, joka tulee läheltä. Perussuomalaisten nuorten rasistiset huutelut saa melkein tehokkaasti blokattua arjesta hetkittäin ja kadulla perään huutavan rasistin voi leimata mielessään juntiksi samalla kun antaa loppupäivänsä mennä pilalle. Aihetta käsittelevää tekstiä tai uutista klikatessa voi valmistautua jo etukäteen jättämään omaan arvoonsa jotakin, joka satuttaa. Kun rasismi tulee läheltä, usein tietämättömyyden tai huolimattomuuden varjoamana, tekee mieli pilatun päivän lisäksi romahduttaa koko maailma ja irtisanoutua meidän valkoisesta yhteiskunnastamme vähintään 78 vuodeksi.

Yliopisto on meitä lähellä. Kun rasismia kohtaa yliopistolla, se iskee erityisen kovaa. Yliopiston kuuluisi olla meille kaikille turvallinen paikka ja ennen kaikkea turvallinen yhteisö. Kyse ei ole vain fyysisistä tiloista ja fyysisestä koskemattomuudesta. Kyse on siitä, että kaikkien tulisi kokea olevansa osa turvallista yhteisöä. Asia ei ole vielä niin ja siksi tarvitaan feminististä koulutuspolitiikkaa.

Lähteet:

Nieminen, Anna-Sofia (2019). ”Iski tosi kovaa päin kasvoja, kuinka paljon yliopistossa on rasismia”, sanoo 21-vuotias Brigita Krasniqi – professorin mukaan rasismia vähätellään tai ei edes tunnisteta. Helsingin Sanomat 28.2.2019. https://www.hs.fi/elama/art-2000006018144.html.

Assulin, Jasmin (2019). Kommentti viimeaikaiseen rasismi yliopistoissa -keskusteluun. Fem-R 12.3.2019. http://www.fem-r.fi/kommentti-viimeaikaiseen-rasismi-yliopistoissa-keskusteluun/.

Kilpi-Jakonen Elina (2016). Koulutuksen yhdenvertaisuus ei toteudu Suomessa. Uutistamo 29.12.2016. http://www.uutistamo.fi/koulutuksen-yhdenvertaisuus-toteudu-suomessa/.