1800-luvulla Euroopan länsilaidalla ja koilliskolkassa koettiin erilainen kielellinen kehitys. Irlanti oli jäänyt osaksi itäistä naapuriaan, Suomi irrotettu läntisestään. Molempien valloitushistoria oli samankaltainen. Maarahvaan asema ei kummassakaan ollut hyvä, mutta harvaanasutun Suomen talonpojat joutuivat varmasti vähemmän sorron kohteeksi kuin runsasväkisemmän Irlannin. Suomi irrotettiin Ruotsista lähes samaan aikaan, v. 1809, kuin Englanti liitti Irlannin elimelliseen yhteyteensä unionilailla v. 1800. Suomen osaksi tuli autonominen asema laajan mannerimperiumin koillisnurkalla, kun taas Irlanti alistettiin Lontoon hallituksen suoraan hallintaan.

 

Niin syntynyt kuvio merkitsi Suomelle mahdollisuutta kansankielisen kansalaiselämän kehittymiseen eteenpäin. Hallinto ja opillinen sivistyselämä oli ruotsinkielistä; maarahvas oli sekin osaksi ruotsinkielistä, mutta sen suuri enemmistö puhui suomen eri murteita. Vähälukuinen sivistyneistö ymmärsi, että niin kulttuurin kuin talouden edistämiseksi on välttämätöntä edistää kansankielten ja varsinkin enemmistön kielen asiaa. Edistyksellisimät ymmärsivät, että kansa menestyy omista lähtökohdistaan, joista tärkein on omakielinen kansanvalistus. 1800-luvun mittaan luotiin kansakoulu, suomalainen oppikoulu, suomenkielinen teatteri, kirjallisuus, järjestötoiminta. Useat sivistyneistösuvut suomalaistivat itseään, ja vuosisadan lopulla niitä nousi yhä enemmän uusia, alun perin suomenkielisiä, ”tavallisen kansan” keskuudesta. Kansakunnan vartalo vahvistui luomaan omakielistä, omaehtoista kulttuuri- ja talouselämää.

 

Irlannin osa oli päinvastainen. Yhdistynyt kuningaskunta ei tukeutunut paikallisyhteiskuntaan, vaan englantilasaatelin etuoikeuksiin. Kun vallanpitäjällä ei ole kiinnostusta kansan oloihin, se ei välitä kansankielestäkään. Irlannissa niin oli. Kansakouluja kyllä perustettiin, kaikki englanninkielisiä, ja se tukahdutti tehokkaasti tuhatvuotista iirin kirjakieltä. Vuosisadan puolivälissä kahdeksan miljoonan asukkaan saarta kohtasi nälänhätä: peruna oli lähes ainoa talonpoikien ravinto – viljaa tuotettiin vain maanomistajien vientiliiketoimintaan – ja kun perunarutto tuhosi sadon, miljoona ihmistä menehtyi ja kaksi miljoonaa lähti siirtolaisiksi, kaikki iirinkielistä köyhälistöä.

 

Suomen ja Irlannin itsenäistymishistoriat eroavat niin, että irlantilaiset kärsivät ensin todellisen vapautussodan ja sitten kaksivuotisen sisällissodan, joka päättyi vasta v. 1923. Tasavallaksi Irlanti onnistui julistautumaan vasta v. 1949.

 

Ei voi tietää, mikä suomen kielen kohtalo olisi ollut, jos Svean itämaan maarahvas olisi jäänyt kaksi vuosisataa sitten kuningaskunnan alamaisiksi. Ehkä suomi ja karjala olisivat nyt samassa asemassa, painettuina ja painostettuina, mutta toisaalta kokemassa uutta tulemista – niin kuin iiri Irlannissa ja monet alkuperäis- tai vähemmistökielet kaikkialla, meilläkin. Tai voisiko olla olemassa keskisuuri fennoskandinen valtio, jossa kaksikielinen kulttuuri kukoistaisi Pohjanlahden kahden puolen? Jälkimmäisen kaltaista kehitystä toivovat edelleen sadat miljoonat ihmiset.