(Puhe Kakkubrunssi-vaalitilaisuudessa 3.3.2019.)

Hyvät ystävät,

Kuvitelkaa, että teille sanottaisiin: ”Voisitko yrittää tehostaa oman lapsesi kasvattamista? Sinun työpanostasi tarvittaisiin enemmän muualla. Voisitko siis kasvattaa tehokkaammin, jotta sinun ei tarvitse viettää niin paljon aikaa lapsesi kanssa? Ja voisitko keksiä keinoja kasvattaa paremmin, jotta lapsi tulisi aikuiseksi nopeammin?”

Me kaikki ymmärrämme, että tämä ei ole mahdollista. Kasvattamisessa on kyse ihmissuhteesta lapsen ja vanhemman välillä, luottamuksen ja turvallisuuden rakentamisesta, ilon ja surun jakamisesta, riitelemisestä, lohduttamisesta ja siitä että löydetään yhdessä keinot pärjätä niiden monenlaisten tunteiden kanssa, joita maailma herättää.

Jokainen lapsi on ainutkertainen. Siksi ei ole olemassa ohjeita, miten juuri tätä lasta pitää kasvattaa. Vanhempien pitää löytää se itse, usein yrityksen ja erehdyksen kautta, mikä vaatii aikaa. Kasvattamiseen kuuluu myös paljon hämmennystä ja epävarmuutta.

Ihmissuhdetyö on inhimillistä kohtaamista

Kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset ovat usein sellaisessa asemassa, kuin vanhemmat olisivat, jos heitä kehotettaisiin tehostamaan kasvatusta. Poliittisessa keskustelussa on hyvin vahvoja käsityksiä, että julkisista palveluista pitää säästää. Siksi meihin työntekijöihin kohdistuu vaatimus tehostaa, tehdä samat asiat vähemmässä ajassa.

Ihmissuhdetyössä kyse on kuitenkin samanlaisista asioista kuin vanhemmuudessa. Koulussa kasvetaan ja kasvatetaan. Samoin kuin vanhemman ja lapsen välillä kotona, on koulussa tärkeää luottamuksen ja turvallisuuden syntyminen opettajan ja oppilaan välille, yhteisen kielen ja ymmärryksen löytyminen niin, että maailmaa voidaan tutkia ja ihmetellä yhdessä.

Mielenterveyshoidossa tai terapiassa voi olla kyse sellaisten asioiden paikkaamisesta, jotka lapsena kasvamisessa ovat jääneet kesken. Silloin terapeutilta tarvitaan samaa luottamuksen ja turvallisuuden rakentamista kuin vanhemmilta. Terapeutin pitää yrityksen ja erehdyksen kautta löytää yhteys asiakkaaseen niin, että tunteita voidaan kohdata ja jakaa.

Vanhustenhoidossa ihmiset kokevat tunteita aivan kuin muuallakin. Kiukku tai aggressio kertovat yleensä siitä, että kaikki ei ole hyvin vaan ihmisellä on paha olla. Muistisairaaseen voi olla tavallista vaikeampaa ja hitaampaa löytää sellaista yhteyttä, jonka kautta voi ymmärtää, mikä ei ole hyvin. Juuri tämä on kuitenkin työntekijöiden tehtävä.

Toki sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan työssä kyse ei ole pelkästään ihmisenä olemisesta. Ammattilaisilla pitää olla myös tutkimustietoa ja käsitteitä, joiden kautta voidaan ymmärtää ihmisyyteen kuuluvia ilmiöitä. Ammattitaito auttaa kohtaamaan ja ymmärtämään myös sellaisia ihmisiä, joiden kokemukset ovat hyvin erilaisia kuin työntekijän omat.

Oppilas, asiakas tai potilas on kuitenkin aina ihminen, paljaana. Hän on ainutkertainen olento, joka kamppailee omien tunteidensa kanssa ja kaipaa turvaa ja luottamusta. Siksi työssä on aina läsnä inhimillinen kohtaaminen. Se tarkoittaa joka kerta yhteyden etsimistä toiseen ihmiseen, mikä vaatii yritystä, erehdystä ja aikaa. Ihmissuhdetyöhön kuuluvat väistämättä tilanteet, joissa ammattilainen on epävarma ja hämmentynyt eikä tiedä, miten edetä.

Tehokas hoito vaatii helppoja potilaita

Jos mielenterveyspalveluissa asetetaan vaatimus hoitaa ihmisiä tehokkaasti, tarvitaan helppoja potilaita. Tarvitaan ihmisiä, jotka tietävät mitä haluavat, sitoutuvat hoitoon, eivät unohda sovittuja käyntejä, hyötyvät lyhyistä hoitomenetelmistä ja paranevat nopeasti.

Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu, että oma muuttuminen yleensä herättää ristiriitaisia tunteita. Erityisesti masentuneelle tai ahdistuneelle luottamuksen rakentaminen toiseen ihmiseen voi olla vaikeaa ja hoitotilanne itsessään pelottava.

Näen mielenterveysalalla pieniä oireita siitä, että kun pitää pystyä hoitamaan yhä isompia määriä potilaita samoilla resursseilla, potilailta vaaditaan yhä enemmän loksahtamista tehokkaaseen hoitomalliin. Jos potilaan motivaatio hoitoon ei ole selvä tai jos hänelle ei kelpaa tietty tehokkaaksi todettu hoito, häntä ei ehkä voida auttaa. Silloin potilas lähetetään pois ja toivotaan, että joku jossain muualla pystyy auttamaan häntä.

Tilaa ihmisyydelle ja yhteistyölle

Poliittisessa keskustelussa törmää usein uskomukseen, että kun rahaa otetaan pois, alkavat asiat sujua tehokkaammin. Ajatellaan, että kun työntekijöitä on vähemmän, jäljelle jäävät saavat enemmän aikaan. En usko tähän.

Uskon kyllä, että kaikkialla sote-palveluissa työaikaa ei käytetä parhaalla mahdollisella tavalla. Ratkaisu ei kuitenkaan ole, että yritetään vaatia yhä nopeampaa ja tehokkaampaa kasvattamista ja hoitamista. Sen sijaan on annettava enemmän tilaa ihmisenä olemiselle ja ihmisyyden ymmärtämiselle kouluissa, päiväkodeissa, terveydenhoidossa ja sosiaalityössä.

Tämä tarkoittaa ensinnäkin, että työntekijöitä on tarpeeksi. Pitää olla aikaa kuunnella ja kohdata asiakkaita ja rakentaa luottamusta. Tarvitaan siis rahaa.

Toiseksi on tunnistettava, että hankalat tunteet ja tilanteet ovat normaali osa ihmiseksi kasvamista. Esimerkiksi vanhemmuus on vaikeaa joka tapauksessa. Siksi ei kannata odottaa, kunnes löytyy joku diagnoosi, ennen kuin voidaan tarjota apua. Neuvoloissa, päiväkodeissa ja kouluissa voidaan tarjota tukea kaikille vanhemmille, ja kotipalvelua on oltava tarjolla ihan tavallisille perheille tilanteissa, joissa voimat eivät riitä.

Kolmanneksi palvelut pitää järjestää niin, että esimerkiksi lääkäri, sosiaalityöntekijä ja psykologi ovat epävarmoja ja hämmentyneitä yhdessä. Heidän pitää ratkoa monimutkaisia ongelmia neuvotellen sen sijaan, että jokainen on epävarma ja hämmentynyt kopissaan yksin ja lähettää asiakkaan jonkun toisen luo, kun ei itse osaa auttaa. Juuri tämä erilaisten palveluiden kokoaminen yhteen on sote-uudistuksen alkuperäinen tavoite, jota kohti pitää pyrkiä.

Neljänneksi pitää hyväksyä, että inhimillisten ongelmien kohtaaminen ja ratkaiseminen ei ole tuote, jota ostetaan tai myydään. Jos sosiaali- ja terveydenhuolto markkinaehtoistetaan, on hoito suunniteltava yhä enemmän selkeiksi paketeiksi, joille voidaan asettaa hinta. Silloin tarvitaan entistä enemmän helppoja potilaita, jotka loksahtavat niihin paketteihin. Ne, joille valmiit mallit eivät sovi, putoavat avun ulkopuolelle.

Parempi maailma ei ole virheetön

Pari vuotta sitten kokoomus julkaisi piirroksen, joka kuvasi visiota hyvästä tulevaisuudesta. Siinä oli hyväntuulisia ja menestyviä ihmisiä, jotka tekivät yhdessä asioita. Nopealla silmäyksellä kuva näytti kivalta. Sitä katsoessa tuli kuitenkin tunne, että jokin tässä häiritsee.  Lopulta tajusin, että kuva oli liian iloinen. Siitä puuttuivat surut, onnettomuudet ja sairaudet.

No, kuvassa oli kyllä kuoppa, jossa huono-osaisia ihmisiä. Kuopassa oli myös tikapuut, joiden kautta huono-osaisia koetettiin houkutella pois kuopastaan.

Mietin silloin, millaisen kuvan minä piirtäisin, jos haluaisin kuvata visiota hyvästä tulevaisuudesta. Minun kuvassani olisi iloisia ja reippaita, nuoria ja vanhoja, vammaisia ja sairaita, mieleltään rikkinäisiä ja surevia ihmisiä. Kaikki he olisivat mukana. Kipeät ja vaikeat asiat eivät ole jossain kuopassa yhteiskunnan ulkopuolella vaan ne kuuluvat ihmisenä olemiseen.

Vasemmistolaisuudessa onkin tietty ristiriita. Vasemmistolaisena haluan rakentaa parempaa maailmaa mutta se ei tarkoita virheetöntä maailmaa. Se tarkoittaa maailmaa, jossa virheitä voi niin tehdä kuin kohdatakin turvallisesti.

Nykyään puhutaan paljon yksilön vastuusta. Pahimmillaan siihen liittyy sävy, että jos olet tehnyt virheitä, on ihan ok pudota yhteiskunnan ulkopuolelle. Kuitenkin ihmisenä olemiseen kuuluu virheiden tekeminen, hämmennys ja epävarmuus.

Lisäksi ihmisenä oleminen on aidosti vaikeaa. Joudumme tilanteisiin, joissa kysymys ei ole virheistä vaan siitä, että alun perinkään ei ole ollut valinnanvaraa. Esimerkiksi vanhuutta varten ei voi säästää, jos rahaa ei ole kuin niukin naukin elämiseen. Opiskeleminen ei onnistu, jos masennus vie kaikki voimat.

Jos yritämme rakentaa kaunista, iloista ja virheetöntä maailmaa, joudumme sulkemaan pois hankaluutta, pahaa oloa, ahdistusta ja ikäviä tunteita, jotka kuuluvat väistämättä ihmisyyteen. Tämä johtaa empatiavajeeseen, jolloin ei pystytä enää eläytymään toisten ihmisten todellisuuteen.

Oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen vaatii meiltä jokaiselta sellaista ihmisenä kasvamista, jossa opimme tulemaan toimeen erilaisten hankalien tunteiden kanssa ja etsimään yhteyttä toisten ihmisten kanssa, vaikka he olisivat hyvin erilaisia kuin me.

Syrjintä ja ympäristön tuhoaminen ovat isoja virheitämme

Meidän on pystyttävä näkemään myös sellaisia isoja virheitä, joita me olemme tehneet, ja korjattava niitä.

Yhteiskuntaamme on luotu rakenteita, jotka tuottavat eriarvoisuutta. Ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa syntyperänsä, etnisen alkuperänsä tai kotimaansa perusteella. Näiden rakenteiden purkamiseksi on tehtävä työtä.

Ihmisen sukupuoli on nähty yhteiskunnassamme hyvin yksioikoisesti. Kaikki ihmiset on yritetty sovittaa sellaiseen naisen ja miehen malliin, johon he eivät sovi. Ihmisyydessä on aina jotain selittämätöntä, ja niin on sukupuolessakin. On hyväksyttävä, ettei ole helppoja selityksiä sille, miksi joku on nainen tai mies, vaikka ulospäin näyttäisi toiselta, tai miksi joku ei ole kumpaakaan. Sukupuolen suhteen syrjivien käytäntöjen purkaminen vaatii paljon työtä.

Yksi isoimmista virheistämme on sellaisen elämäntavan rakentaminen, joka tuhoaa meiltä elämän mahdollisuudet maapallolla. Tämä virhe pitää kohdata, vaikka sen ajatteleminen on pelottavaa ja ahdistavaa ja se olisi helpompaa siirtää pois mielestä. Toisaalta ratkaisut ilmastonmuutoksen torjuntaan ovat aika konkreettisia ja selkeitä kuten siirtyminen uusiutuvaan energiantuotantoon, lihan käytön vähentäminen, julkisen liikenteen käyttäminen ja metsien hakkuiden lykkääminen. Jos selviämme niin monimutkaisesta ja vaikeasta tehtävästä kuin ihmisenä olemisesta, ei pitäisi olla ylivoimaista tehdä ne toimet, jotka ilmastonmuutoksen torjumiseksi tarvitaan.

Politiikka ja inhimillisyyden haaste

Olen nyt puhunut ihmisyydestä ja inhimillisistä tunteista. Poliitikon iso haaste on inhimillisyyden säilyttäminen.

Politiikan arki on viestintää, jossa helpointa on saada läpi yksinkertaiset ja selkeät väitteet. Päätöksenteossa erimielisyydet pitää muotoilla ehdotuksiksi, joista voi äänestää kyllä tai ei. Politiikka on yhdessä toimimista, jossa kilpaillaan vallasta eikä aina jää tilaa yhteyden löytämiseksi toisen ihmisen maailmaan. Välillä politiikassa on vaikeaa säilyttää ymmärrys ihmiselämän monimutkaisuudesta.

Siksi on tärkeää olla ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa politiikan arkea, joille voi puhua omasta hämmennyksestään ja epävarmuudestaan ja jotka kysyvät, miten minä jaksan. Tarvitaan ihmisiä, joiden kanssa voi käydä metsäkävelyllä, jutella alakoulumuistoista, pelata korttia tai syödä kakkua. Tärkeää on myös, että toiset ihmiset kertovat siitä todellisuudesta, johon päätökset vaikuttavat, kuten työstä sosiaalitoimistossa tai psykiatrisilla poliklinikoilla tai kokemuksista, kun on hakenut apua itselleen tai läheiselleen tai etsinyt päiväkotipaikkaa.

Kiitos teille kaikille siitä, että tuette minua ja teette poliittista työtä yhdessä minun kanssani.