Koskelan mielestä naisvankien taide- ja kulttuurilähtöinen kuntoutus tulee turvata nykyistä pitkäjänteisemmin.
− Nainen on sukupuolensa takia rikollisissa piireissä usein monella tavalla alisteisessa asemassa. Monella naisvangilla on taustallaan hyvin rankkoja kokemuksia lapsuudesta saakka. Naiserityisen työn merkitys on viime vuosina tunnistettu aiempaa paremmin, mutta työ on edelleen kesken, Koskela sanoo.
”Monella naisvangilla on taustallaan hyvin rankkoja kokemuksia lapsuudesta saakka.”
Vankien kuntouttaminen on hedelmällisintä silloin, kun se aloitetaan jo vankeuden aikana ja sitä jatketaan keskeytyksettä vankilasta vapautumisen jälkeen. Naiserityinen kuntoutus on tärkeää esimerkiksi nivelvaiheessa siirryttäessä vankeudesta valvottuun koevapauteen. Yksi keino vaikuttavuuden lisäämiseksi on viedä vankiloihin systemaattisemmin taide- ja kulttuurityötä.
− Saadut kokemukset taide- ja kulttuurilähtöisestä kuntoutuksesta ovat todella rohkaisevia. Naisvangit ovat saaneet esimerkiksi teatteria tekemällä keinoja käsitellä kipeitä kokemuksia sekä vankeusaikaa. Toisaalta taide on tarjonnut myös eheyttäviä, itseluottamusta kohottavia kokemuksia, Koskela sanoo.
Vaikka kulttuuri- ja taidelähtöisestä toiminnasta on saatu vankiloissa hyviä kokemuksia, toiminnan pienimuotoisuus vaikeuttaa paitsi toiminnan saatavuutta, myös vaikuttavuuden jatkotutkimusta.
− Taide- ja kulttuurilähtöisen toiminnan pitkäjänteisyys tulee turvata myös naisvangeille nykyistä systemaattisemmin. Naisvankien kulttuurihyvinvointisuunnitelma olisi tärkeä väline, joka ohjaisi hyödyntämään hyvinvointialueiden, kuntien ja järjestötoimijoiden tarjoamia kulttuurihyvinvointipalveluja nykyistä paremmin.
Kansanedustaja Minja Koskelan jättämä kirjallinen kysymys kokonaisuudessaan:
Kirjallinen kysymys naisvankien kulttuurihyvinvoinnista sekä taiteen ja kulttuurin merkityksestä osana naisvankien kuntoutusta
Eduskunnan puhemiehelle
Monia naisvankeja yhdistää elämänkaari, johon on kuulunut lastensuojelun asiakkuutta, kiusaamiskokemuksia, väkivaltaa, päihderiippuvuutta ja/tai mielenterveysongelmia. Tilastojen mukaan jopa 85 prosentilla naisvangeista on jokin mielenterveyden häiriön diagnoosi. Monilla on lisäksi taustalla vakavia traumoja ja seksuaalista väkivaltaa. Nainen on myös rikollisissa piireissä usein monella eri tavalla alisteisessa asemassa perustuen sukupuoleen, ja naiserityisen työn merkitys vankeinhoidossa onkin tärkeää tunnistaa. Vankien kuntouttaminen on hedelmällisintä silloin, kun se aloitetaan jo vankeuden aikana ja sitä jatketaan keskeytyksettä vankilasta vapautumisen jälkeen. Naiserityinen kuntoutus on tärkeää esimerkiksi nivelvaiheessa siirryttäessä vankeudesta valvottuun koevapauteen. Naiserityistä työtä on Suomessa kehitetty muun muassa Naiset näkyviksi -hankkeessa, mutta näkökulmaa on syytä syventää ja kehittää.
Kaisa Tammi-Moilasen vuonna 2020 tekemä Naisvankiselvitys osoittaa, että naiserityisen työotteen kehittäminen on ollut pitkä, haparoiva ja monipolvinen tie, joka on valitettavasti edelleen kesken. Naiserityinen työ on vankiloissa ja vankien kuntoutuksessa tärkeää, jotta sukupuolen merkitys tulee tunnistetuksi ja naisvankien auttaminen tasoltaan paremmaksi ja vaikuttavammaksi. Yksi keino vaikuttavuuden lisäämiseksi on viedä vankiloihin systemaattisemmin taide- ja kulttuurityötä: Naisvankiselvityksessä osoitetaan muun muassa, kuinka naisten vaikeat taustat Vanajan vankilassa saivat henkilökunnan pohtimaan, miten vangeille voisi tarjota vankeusaikana keinoja käsitellä vaikeita asioita ja toisaalta saada eheyttäviä, itseluottamusta kohottavia kokemuksia. Yksi keino olisi lisätä taidetta ja kulttuuria hyödyntävää toimintaa.
Taide- ja kulttuurilähtöisten työtapojen merkitys on osoitettu myös käytännössä. Esimerkiksi vuonna 2008 aloitettiin ensimmäinen vankilateatteripilotti, jonka lopputuloksena naisvankien tähdittämä Punahilkka-esitys sai ensi-iltansa Hämeenlinnan kaupungin teatterissa toukokuussa 2009. Taide- ja kulttuurilähtöinen työ on jatkunut myös Punahilkan jälkeen, mutta vaikuttavuudestaan huolimatta toiminta on jäänyt pitkäjänteisen kehittämisen sijaan projektiluontoiseksi ja pitkälti yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan.
Rikosseuraamuslaitoksen oman arvion mukaan tärkeimmät kulttuurimuodot vankiloissa ovat television lisäksi kirjastot, lukemisen tuki ja sanataide. Suomessa toimii myös tällä hetkellä vankien kuntoutukseen ja vapautuvien vankien yhteiskuntaan kiinnittämiseen liittyviä kulttuurihyvinvoinnin menetelmiä, joista voidaan mainita esimerkiksi Aleksis Salusjärven rap-lyyrikoihin ja tekstitaitoihin liittyvä työ miesvankien parissa sekä vuonna 2015 perustettu vapautumisvaiheessa oleville ja jo vapautuneille vangeille tarkoitettu Porttiteatteri. Vaikka vankien kulttuurihyvinvointiin panostamisesta sekä erilaisten taide- ja kulttuurilähtöisten toimintatapojen kehittämisestä on saatu hyviä kokemuksia, ei taide- ja kulttuurilähtöisen otteen edistäminen ole Suomessa kuitenkaan vakiintunut naisvankien parissa. Naisvankien kulttuurihyvinvointisuunnitelman laatiminen olisikin yksi konkreettinen väline hyödyntää hyvinvointialueiden, kuntien ja järjestötoimijoiden tarjoamia kulttuurihyvinvointipalveluja nykyistä strategisemmin.
Monen naisvangin luottamus viranomaisiin on koetuksella kielteisten kokemusten vuoksi. Tämän vuoksi koetuksella on myös luottamus siihen, että apua ja turvaa saa silloin, kun siihen on tarve. Onnistunut vankien kuntoutus edellyttää luottamuksen rakentamista ja vankien omien vahvuuksien löytämistä. Tässä työssä taide- ja kulttuurilähtöisillä menetelmillä olisi huomattavaa potentiaalia. Valitettavasti nyt tilanne on kuitenkin se, että vaikka kulttuuri- ja taidelähtöisestä toiminnasta on saatu vankiloissa hyviä kokemuksia, toiminnan pienimuotoisuus vaikeuttaa paitsi toiminnan saatavuutta, myös vaikuttavuuden jatkotutkimusta.
Muun muassa Naisvankiselvitys kuitenkin esittää, että naiserityisenä toimintana kulttuurihyvinvoinnin olisi oltava vankien ja vapautuvien vankien kuntoutuksessa nykyistä suunnitelmallisempaa ja laajemmin saatavilla, ja että saatavuus olisi tärkeä turvata myös lyhyitä tuomioita istuville vangeille. Onnistunut kulttuurihyvinvointityö vankiloissa ja vapautuvien vankien kanssa voi katkaista huonon kierteen antamalla eväitä toisenlaiseen elämäntapaan sekä rakentavia tapoja ilmaista kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Onko kulttuurihyvinvoinnin merkitys ja vaikuttavuus vankeinhoidon kontekstissa tunnistettu valtionhallinnossa? Millaista kulttuurihyvinvointityötä vankiloissa tällä hetkellä tehdään, ja miten toiminta jakautuu mies- ja naisvankien kesken? Miten kulttuuri- ja taidelähtöisen toiminnan pitkäjänteisyys voidaan turvata siten, että se kattaa koko Suomen vankilaverkoston mukaan lukien naisvankilat?