Suomessa on arviolta 250 000 työssä käyvää, hoidon tarpeessa olevaa päihderiippuvaista ihmistä. Lisäksi raha- ja toiminnallisten peliriippuvuuksien määrä on kasvussa. Eri tutkimuslaitosten mittareiden perusteella mitattuna haittojen arvioidaan rahassa olevan vuositasolla vähintäänkin valtionvelan luokkaa, joidenkin tutkimusten mukaan jopa kaksinkertaiset mukaan luettuna välilliset ja välittömät kustannukset. Läheisten oireilu ja työtehon lasku mukaan luettuna summa on merkittävä. Lisäksi päihdekuolemat työikäisen väestön keskuudessa ovat Suomessa huomattavan korkeat. Hoitamattomana sairautena päihderiippuvuus johtaa ennenaikiaseen kuolemaan.
Päihderiippuvuus on suurelta osin geneettisessä perimässä kulkeva kansansairaus. Noin 10% väestöstämme sairastuu siihen. Hoidon tulokset ovat kuitenkin heikot. Ennaltaehkäisevään työhön tulee satsata jo varhaisessa vaiheessa sekä kehittää uusia yhteistyön muotoja. Tieto sairaudesta madaltaa myös puuttumisen kynnystä. Päihderiippuvuus ei ole kenenkään syytä eikä yksityisasia.
Suomessa päihderiippuvuuden hoito on liiaksi keskittynyt vain oireiden lievittämiseen tai katkaisuhoitoon sekä riippuvuudesta aiheutuneiden sosiaalisten ongelmien korjaamiseen. Hoidosta puuttuu usein kokonaisvaltainen ymmärrys päihdesairaudesta. Mallimaita tuloksellisemmista ja tehokkaammista hoitojärjestelmistä löytyy naapurimaa Ruotsista ja Norjasta. Ruotsissa päihdehoito kuuluu terveydenhuollon piiriin, koska sairauskäsite on kansallisesti hyväksytty ja ymmärretty. Riippuvuutta hoidetaan toipumiskeskeisesti, päihteettömästi ja itsenäisenä sairautena, ei vain oireena jostakin muusta.
Päihderiippuvuus on kansansairautena ilmiö, josta on vaikea puhua. Se aiheuttaa tuskaa, häpeää, pelkoa, ahdistusta, surua ja vihaakin. Sillä on monta peitenimeä ja sairaus pysyy yleensä perheen sisällä piilossa vuosikausia, kunnes tulee näkyviin. Näkyviin tullessaan sairaus on saanut mahdollistua siis kauan ja aiheuttanut inhimillistä kärsimystä myös läheisille, riippuvalle itselleen usealla eri elämänalueella. Häpeä siitä, että ei pysty lopettamaan on kokemukseni mukaan juuri se, mikä tekee avun hakemisesta riippuvalle itselleen haastavaa. Koetaan syyllisyyttä sairaudesta, vaikka sitä tuskin kukaan itselleen haluaa. Kuka meistä haaveili lapsena alkoholistin, sekakäyttääjn tai narkomaanin ”urasta” – tuskin kukaan. Päihderiippuvuus on myös ns. itsensä kieltävä sairaus ja riippuva itse on yleensä viimeinen joka sen piirteet ympärillään huomaa. Persoonan muutokseen reagoivat ensin läheiset.
Mitä sitten voidaan hoitojen suhteen jatkossa tehdä? Itse siirtäisin päihdehoidon kokonaan terveydenhuollon alaisuuteen. Sairaus on hoidettava sille kuuluvalla sektorilla. Silloin päästään hoitamaan itse sairautta ja saatuaan riittävän ymmärryksen sairaudesta, ottaa potilas yleensä myös itse vastuuta omasta toipumisestaan. Näin avun saaminen ja avun antaminen helpottuu ja samalla hoito tehostuu. Ruotsissa toipumiskeskeisillä hoidoilla työikäisten päihdekuolemat ovat vähentyneet ja kuolleisuus päihdesairauteen on 7-8% pienempi kuin meillä.
Lisäksi ottaisin mukaan tehostetusti uusia päihteettömyyteen sitoutuneita, toipumiskeskeisiä hoitomuotoja. Suomessa on jo lukuisia toipumiskeskeisiä hoitopaikkoja, jotka eivät kuitenkaan kuulu yleiseen ”hoitotarjottimeen”. On oikein vaatia tuloksia sairaudesta, joka tappaa ennenaikaisesti ja sairastuttaa mahdollisesti myös läheisiä ympärillään. Pitkäkestoisilla toipumiskeskeisillä hoitomuodoilla, jossa hoito jatkohoitoineen, läheiset mukaan lukien kestää noin vuoden, on saavutettu hyviä hoitotuloksia. Mikäli tällainen hoito ei kuulu kunnan tai peruspalvelukuntayhtymän hoidon tarjottimelle jää hoito maksettavaksi potilaalle itselleen. Se on epäreilua ja edesvastuutonta kun kyse on etenevästä sairaudesta.
Kokkolassa 17.3. 2019
Virpi Karhu, Kokkola
vastaava sosiaaliohjaaja