Tuo­mo Grund­ström

”Väestöpyramidin” kerroksista

Viime vuosina on maalailtu synkkiä tulevaisuudenkuvia kanto-, kesto- ja kilpailukyvystä, yhteisenä nimittäjänä ikärakenne. Ilmeisen tosissaan esitetyistä puheenvuoroista saa käsityksen, että Suomessa on liikaa ikäväkeä, lapsia ei ”tehdä” (!) tarpeeksi ja väestöpyramidin muuttuminen pylvääksi on hirmuinen onnettomuus.

Se sellainen on juuri julki jumalatonta puhetta.

Suomen väestörakenne oli kuvioesityksenä pyramidin muotoinen 1900-luvun puoliväliin asti. Varhaista kuolleisuutta korvasi suuri syntyvyys. Elinaika oli lyhyt, korkeaan ikään ehtiminen harvinaista. Elinolojen kohenemisen ansiosta pyramidi kasvoi korkeutta ja menetti jyrkkyyttä. Se on juuri sitä, mitä aina on tavoiteltu, parempaa ja terveempää elämää. Pyramidin kylkiin tuli kyllä koloja sotien tappotalkoista, mutta niitten seurauksena uudet syntyvät ikäluokat olivatkin sitten historian suurimpia.

Sodista selvinneet ja heitä seuranneet suurten ikäluokkien ihmiset ovat rakentaneet perustan sille nykyiselle taloudelle, joka on tuottavampi kuin koskaan ennen. Heidän syyllistämisensä ”eläkepommista”, kansantalouden rasitteena olemisesta on paitsi virheellistä, myös kerta kaikkiaan sopimatonta.

Nykyisten eläkeläisten suuri enemmistö ei todellakaan tuhlaa kansantaloudessa liikkuvaa rahaa, vaan päinvastoin kierrättää sitä kotimaiseen kulutukseen. Markkinoille, mutta ei turhuuden, sillä siihen ei keskimääräinen eläkeraha todellakaan riitä. Aina se ei riitä välttämättömyyksiinkään.

Eläketulo ei ole armosta eikä ihmeestä langennutta, vaan työstä ansaittua. Se perustuu sopimuksiin ja päätöksiin siitä, millä tavalla työn tuottoa säilytetään ja suodatetaan. Sitä on suunnattava ja suodatettava ihmisten hyväksi.